Napalm

Saksalainen, melodista gootti-jotain soittava Lacrimas Profundere tuntuu olevan kovastikin arvostettu alansa bändi, mutta tämän uutukaisen valossa en voi kuin ihmetellä moista asemaa. Jo yli kymmenen vuotta ja kunnioitettavan määrän tallenteita taakseen jättänyt ryhmä kävi vuosina 2002-2003 läpi pari tiukempaa miehistönvaihdosta ja otti tuon jälkeen musiikilliseksi suunnakseen aiempaa suoremman ja perinteisemmän goottirockin. Paperilla tuo saattoi kuulostaa ihan hyvällekin ratkaisulle, harmi vaan ettei tämä levy ole paperista vaan paperia.

Goottirock itsessään ei aiheuta minulle minkäänlaisia allergiareaktioita, mutta vokalisti Christopher Schmidin umpimunaton, köyhän miehen Danzig kohtaa nuutuneen Mission bändin rauniot, ilmaisu pistää kieriskelemään tuskasta. Eikö se tyyppi voi olla edes puolta minuuttia turpa kiinni? Ohutta lauluääntä ei ainakaan auta sen voimakas efektoiminen mikä ohentaa ja venyttää jo muutenkin rajallista ilmaisua entisestään. Mikäli vokalisoinnin itsessään voi jättää omaan arvoonsa (mikä on aika vaikeaa), paljastuu alta pari aika tasokastakin laulumelodiaa ja ideaa.

Sama ylituottamisen aiheuttama goottipöhö vaivaa ikävä kyllä myös muuta bändiä, ja mitä enemmän tätä kuuntelee sitä enemmän alkaa ottamaan päähän. Ei voi kuin surra sitä, että esimerkiksi kappaleet Sarah Lou ja Testified, sekä jopa aloituksena toimiva One Hope’s Evening olisivat toisissa olosuhteissa saattaneet muotoutua todellisiksi helmiksi.

Joskus askeleet taaksepäin ovat enemmän kuin toivottavia. Toivon että Lacrimas Profundere ottaa oikein kunnon kolmiloikat nykyisestä pisteestään, jos ei nyt taaksepäin niin edes mihin tahansa suuntaan, ja mahdollisimman pian.