EMI

Nykymeno on armotonta ekshibitionisteillekin: uutuudenviehätyksen ja skandaalinkäryn kaikottua edes The Arkin kaltainen yhtye ei voi luottaa pelkän imagonsa kantovoimaan pysyäkseen esillä. Vaikka ruotsin kukkopojilla on ollut aina myös hyviä biisejä takataskussaan, ei kakkoslevy In Lust We Trust menestynyt aivan odotetulla tavalla. Ola Salo onkin reagoinut asiaan muokkaamalla bändinsä musiikillista asua melkoisesti. Kahden aiemman albumin monikerroksinen stadion -glam rock on tiessään, ja tilalle on nostettu riisutumpi, akustis-elektroninen lähestymistapa.

The Arkin suureelliseen sointiin kiintyneille State Of The Ark saattaa olla pettymys. Ironista kyllä, mahtipontisuudesta luopumisen myötä bändi on menettänyt osan lämmöstään, sillä uusien biisien glam-sävyissä on jollakin tapaa nenäkäs pohjavire. Osa biiseistä tuo mieleen T-Rexin akustisemmat hetket ilman niiden intiimiyttä, eroaahan Ola Salon terävä laulutapa radikaalisti Bolanin väräjävästä äänestä. The Arkin keulakuva säveltää edelleen valtavan tarttuvia kappaleita, mutta melodiat eivät ole niinkään kauniita kuin tarkoituksellisen ärsyttäviä ja haastavia. Myös sanoitukset eroavat aiemmasta: provosointia Salo on harrastanut aina, mutta nyt mukana on jopa hivenen teennäiseltä tuntuvaa ilkeilyä.

On varmaankin käynyt jo selväksi, ettei alkuvaikutelmani State Of The Arkista ollut kovin hyvä. Miten hemmetissä käy maailmalle, jos ansioituneimmatkin eskapistit alkavat väsätä tylyn kylmiä levyjä? No, kuukauden kuuntelun jälkeen levy on alkanut tuntua monin verroin onnistuneemmalta. En vieläkään pidä kaikista biiseistä, kuten vääränlaista kitchiä tihkuvasta Rock City Wankersista, mutta olen ehkä sisäistänyt bändin vision disco-elementtejä sisältävästä futu-glamista paremmin. Let Me Down Gentlystä alkavasta biisikolmikosta - muina biiseinä hurmioitunut Hey Kwanongoma! ja uuden linjan kiteytymä The Others - pidän kovastikin. Myös Girl You're Gonna Get 'Em (Real Soon) -biisin tyylikäs My Sharona -rippaus viehättää.

Lopputulema? Ola Salo on vaihtanut biisikynänsä neontussista kimallehileillä koristeltuun puuväriin, ja sillä hyvä. The Arkilla lienee vielä kosolti taivalta edessään, eikä mikään viittaa siihen, etteikö luvassa olisi myös lisää yllätyksiä. Keikkaolosuhteissa ylittämättömällä bändillä on edelleen mielestäni avaimet yhdeksi 2000-luvun johtavista bändeistä. Yksi "vain hyvä" albumi ei muuta sitä seikkaa miksikään.