Ranka

Aiemmin urallaan lähes vuosittain uuden pitkäsoiton tehnyt Kauko Röyhkä on viettänyt viime vuodet pientä hiljaiseloa musiikkipuolella keskittyen enemmän kirjallisiin julkaisuihinsa. Vuonna 2002 ilmestynyt levy Etsijät ei löytänyt minua oikein koskaan, joten edellinen kunnon kosketus herran musiikkiin ajoittuu omalla kohdallani aina vuodelle 2001, jolloin kerrassaan hieno ja mielestäni aivan liian vähälle huomiolle jäänyt Miss Farkku-Suomi ilmestyi.

Kuluneet vuodet pyyhkiytyvät kuitenkin jo ensimmäisten sekuntien aikana vinhaan pois, kun hiljainen Monta elämää I hiipii kaiuttimista ulos. Vaimea soitto houkuttelee säätämään soittovehkeistä ääntä ylöspäin, ja niinpä toisena soiva Shangri-La rockaus pääsee yllättämään reilulla äänenpaineellaan. Temppu on vanha, mutta onnistuu tällä kertaa hyvin. Samalla levyn äärilaidat tulevat esitellyiksi, sillä tätä vaimeammaksi tai rockaavammaksi meno ei missään vaiheessa ylly. Tietynlainen äärimmäisten rajojen puuttuminen onkin eräs albumia määrittelevä tekijä.

Yksi levyn oudoimmista ja parhaimmista raidoista on hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä tihkuva 50-luvun kerrostalot, joka viskaa heilurin hyvän olon äärilaitaan. Biisi ei ole puhtaassa nostalgian himossaan sitä aivan perinteisintä Röyhkää, mutta yhtä kaikki – kappale on yksi parhaista mitä olen mieheltä pitkään aikaan kuullut. Samoin nostalgiaa huokuva ja kiireettömästi fiilistelevä Kylmä sade sekä hersyvästi tarinoiva nimibiisi Elämä ja kuolema nousevat jo em. Shangri-Lan lisäksi terävään päähän.

Sanoitukset keskittyvät tällä kertaa tavallisen arjen ja sen aikuisempien ongelmien ympärille. Välillä murjotetaan, riidellään ja mietitään pitäisikö vähän siivota, toisinaan taas muistellaan menneitä ja pohditaan vanhoja sekä vähän uusiakin valintoja. Röyhkän viime vuosina kirjoittamat kirjat kuuluvat teksteissä, jotka ovat vain kehittyneet entisestään. Mies voikin tätä nykyä laulaa vaikka Islannin sillilaivastosta, ja saada senkin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Todellinen helmi levyn teksteissä on vinoa huumoria pullollaan oleva Elämä ja kuolema, jossa Röyhkälle tyypillinen tarinointi huipentuu.

Soundillisesti Elämä ja kuolema hipoo napakymppiä ja Kallio Horns tuo puhaltimillaan keitokseen oman piristävän lisänsä. Kappaleissa käytetyt elementit ovat Röyhkän edellisiltä levyiltä tuttuja, ja erityisesti bändin yleissoundi sitoo albumin tiukasti viimeisimpiin edeltäjiin. Levy on ensimmäinen jolla Röyhkä itse vastaa pääasiassa tuotannosta, ja hyvältähän lopputulos kuulostaa joka suunnasta tarkasteltuna. Levy päättää miehen tähän mennessä pisimmän julkaisutauon, toivottavasti seuraavaa pitkäsoittoa ei tarvitse odottaa toista kolmea vuotta, sillä mies tuntuu olevan jälleen erinomaisessa vedossa.