Progressiivinen rock on jotain, joka saa hälytyskelloni aina soimaan villisti. Tämä yksi rockin vaikeimmista kentistä, tai ehkäpä se kaikkein vaikein, kun tuhoaa epäonnistumisen osuessa kohdalle kaiken elollisen ja virkeän ympäriltään. Kädet vapisten laitoin siis tämän neljän biisin demon ensi kertaa soittimeen peläten koko ajan pahinta, eli sitä että ämyreistä kajahtaa jälleen kerran jokin kolmannen asteen surkea Kingston Wall tai Dream Theater kopio sulottomin soundein.

Kas kummaa, sieltä ei tärähtänytkään sellaista tuubaa kuin mitä olin pelännyt, vaan oikeastaan aika omannäköistä ja tasokasta progeilua. Dramatunerin viisikon soitossa on kuultavissa pienen pieniä lainoja progemetallin suuruksilta, mutta tällä kertaa sitä on käytä tutkimaan ihan uusiakin suuntia. Neljä raitaa eivät pidä sisällään kuin kolme varsinaista kappaletta, sillä ensimmäisenä soiva Ephemeral on jaettu kahteen osaan, mutta mittaa demolle on silti kertynyt ”vain” vartin verran.

Leijuvan ilmavaa kitarointia, taidokasta rytmiryhmän työskentelyä ja kun solisti Veikko Sutinenkin suorituu englanninkielisestä laulusta puhtain paperein, ei jää paljoa narinan varaa. Ainoastaan levyn kappaleiden lievä samankaltaisuus, sekä niiden vähäinen määrä tipauttavat kokonaispisteitä, mutta kun kyseessä on vasta uran toinen julkaisu voi nuokin antaa vielä helposti anteeksi. En ole sanonut tätä monestakaan progeorkesterista, mutta lupaavan kuuloista – kertakaikkiaan lupaavaa.