EMI

Depeche Mode on yhtye pitkällä ja osittain äärimmäisen vaikealla historialla. Nyt vuosia kestänyt painajainen vaikuttaa kuitenkin viimein olevan ohitse ja nämä synapop-synkistelijät tuntuvat jälleen löytäneen sen omimman tyylinsä. Playing The Angel avaakin yllättäen Depeche Modelle monia uusia ovia, ilman että yhtye olisi joutunut kuitenkaan uhraamaan mitään itsestään.

Avauksena soiva A Pain That I´m Used To miltei peläsytyttää kaoottisen säröisellä alullaan, joka repii ja raastaa ilmaa joitain sekunteja. Pian viimeisen päälle hioutut konesoundit, säksättävästi naputtava rytmi ja Gahanin elämää maistanut ääni ottavat tilanteen kuitenkin haltuunsa, eikä ote tämän jälkeen pääse juuri lipsumaan kolmikolta. Nappiavausta seuraa poliittisesti häkellyttävän kantaaottava John The Revelator, jonka jälkeen kuullaankin ensimmäinen levyn kolmesta Gahan sävellyksestä. Jos herran Paper Monsters levy oli kokonaisuutena monelle suoranainen pettymys on Suffer Well biisinä aivan toista maata. Raita nouseekin rullaavine konesoundeineen ja purevine kitaroineen yhdeksi kiekon kohokohdaksi.

Reilusti koneistettu The Sinner In Me edustaa nipun tykyttävintä ja nykivintä osastoa, tuoden hetkittäin mieleen jopa Violator ajat. Tämän herkullisen vaikkakin hankalasti lähestyttävän makupalan jälkeen soiva sinkkubiisi Precious tuntuu edellisen jälkeen miltei liian helpolta ja simppeliltä rallatukselta. No, kai niitä hittejäkin täytyy jostain repiä. Haaveet täydestä pistepotista kariutuvat turhalta kuulostavaan Macroon, joka ei tarjoa upeiden soundien sisällöksi oikein mitään. Onneksi Gahanin kynäilemät I Want It All ja Nothing´s Impossible nostavat hapuilevan resiinan jälleen takaisin raiteille. Kipaleista ensimmäinen edustaa levyn rauhallisinta osastoa kun taas jälkimmäinen yhdistelee enemmän tunteiden ja äänien eri ääripäitä. Kummassakin tapauksessa lopputulos on erittäin vakuuttava, joten puheet Gahanin taajaan katkeilevasta sävellyskynästä voitaneen haudata tässä ja nyt.

Lyhyt instrumentaali Introspectre toimii eräänlaisena vedenjakajana ennen levyn loppurutistusta. Rauhallinen Damaged People ei pääse oikein irti omasta raskaasta itsestään, mutta seuraavana soiva Lilian onkin jo aivan toista maata. Reippaasti etenevä siivu antaa uutta ryhtiä viime metreille ja juuri kohdalleen ruuvatut soundit nostavatkin sen albumin eliittiin. Värikäs ja mielenkiintoinen matka päättyy lähemmäs seitsenminuuttisen The Darkest Star sävellyksen järkälemäisiin tunnelmiin. Samanaikaisesti jylhän massiivisesti jyräävä ja herkän kauniisti piirtelevä teos on pitkäsoiton selvästi kunnianhimoisin hanke, joka onnistuu lopulta toimimaan lähes täydellisenä finaalina hienolle kokonaisuudelle.

Depeche Mode ei ole Playing The Angel levyllä ainoastaan löytänyt uudelleen punaista lankaansa. Nyt trion otteissa on myös pitkästä aikaa havaittavissa sitä varmuutta, voimaa ja nälkää, joka on loistanut viimeiset kymmenen vuotta poissaolollaan. Huomaankin ensimmäisen kerran sitten Songs Of Faith And Devotion albumin odottavani malttamattomasti bändin seuraavaa pitkäsoittoa.