Poko

Ville Leinosen Valumo-orkesteri on nyt siis virallisesti lyönyt hanskat tiskiin määrittelemättömäksi ajaksi, joten mikäpä olisikaan parempi hetki kokoelman julkaisuun. Jalokivikokoelma on tavanomainen hittejä ja harvinaisuuksia – tyyppinen kahden cd:n katsaus Leinosen Poko rekordsin suojattina viettämiin vuosiin. Ensimmäinen levy käy läpi Valumon julkaisemat singlet, sekä joukon suosituimpia albumiraitoja. Toinen levy pitää sisällään singlejen b-puolia, livevetoja ja muuta harvinaisempaa materiaalia. Kyseessä on siis tähänastisen uran kattava paketti tältä romanttiselta satuprinssiltä sillä erotuksella, että Fonalin julkaisema mainio Raastinlauluja on jäänyt edustusta vaille.

Minuun ei koskaan vedonnut tyylinä suuremmin se iskelmärock, jolla Ville Leinonen vuosituhannen vaihteessa jyräsi itsensä tietoisuuteemme, mutta pian mies osoittikin olevansa aivan muuta kuin levy-yhtiön juoni pukea kulahtanut iskelmä nuorekkaampaan rock-muottiin. Hieno, unenomainen Kimaltavia unelmia voitti allekirjoittaneenkin sympatiat puolelleen, kun taas Uuden aamun lauluja ja Valloittaja laajensivat Valumon repertuaaria antaen siitä kuvan harvinaisen taipuisana ja musikaalisena rock-yhtyeenä.

Uudella Vakoilijat-singlellä – joka on muuten yksi Valumon parhaita esityksiä - starttaava ykköslevy on idioottimaisesti puokkoilevasta kappalejärjestyksestään huolimatta vaikuttavaa kuultavaa. Leinosen sävelkynä on terävä ja osuu maaliinsa tiheään. Parhaiten kukkaniityille karkeloimaan houkuttelevat Kimaltavia unelmia- albumin timantti Kultahippuhapsi, Suudelmitar-soololta napattu sensuelli bossanova Wien ja vapautuneesti retropoppaava Piilopaikka. Pari hutiakin kahdeksaantoista kappaleeseen mahtuu mukaan: Armollinen ei kasariheviestetiikkansa takia istu kappalejärjestykseen sitten millään, eikä Eriikka jylhästä mieskuorostaan huolimatta tunnu kovin vaaralliselta.

Kakkoslevy piirtää Leinosesta ykköslevyä monipuolisempaa ja yllättävän relevanttia kuvaa. Hittisinglejen sijaan b-puolilla tuntuu olleen varaa myös kokeiluun, aivan kuin menestyspaineiden varjo olisi hävinnyt jonnekin luovuuden tieltä. Levy on paikoitellen hyvin intiimi ja esimerkiksi Hipsutuslaulussa Leinosen ääni tuntuu tulevan aivan iholle asti. Kuiskaavan tunnelman hajottaa myrskyksi yltyvä Sataa, mutta äärimmäisen kaunis Surusirpale palaa taas takaisin kainaloon kehräämään. Miinukset kakkoslevylle ropsahtaa ainoastaan perustylsäksi iskelmähölköttelyksi jäävästä Miljoona ruusua–lopetuksesta, jonka olisi voinut sovittaa kiinnostavamminkin.

Kaiken kaikkiaan Jalokivikokoelma on kiitettävä läpileikkaus Ville Leinosen tähänastisesta tuotannosta, joten se ajaa asiansa sellaisenaan pienistä rakenneongelmista huolimatta. Aika näyttää minne herran tie vie seuraavaksi, nythän Leinonen on osoittanut erinomaisuutensa myös Riston rumpalina. Monipuolinen kaveri.