Jupiter

Päällisin puolin Violan kaavassa ei ole tapahtunut hirveästi uutta. Toki heti debyytti Tearcandyn jälkeinen siirtyminen koneiseen suuntaan paistaa ehkä entistäkin vahvemmin myös Wonderabilialla, mutta Riku Kärkkäisen tummasti kaartavan laulun kaihoisa haikeus pitää touhun edelleen sinä Violana, johon minä alun perin ihastuin. Eihän esimerkiksi Ordinary Teenage Sensationin kaltainen rullaava tumma diskopop myöskään ole huonoa tai ei-viihdyttävä suunnanvalinta. Eikä levy missään vaiheessa tuo konesoundia niin raskaana niskaan kuin mitä kaksikko livenä hetkittäin sai aikaan. Mutta kyllä minulle se Imaginary Timesin kaltainen kiireetön kaartelu putoaa edelleen parhaiten – ne kohdat kakusta, joissa koneet ovat vain osa perus raaka-ainesta tai kuorrutetta, eivät itse tarkoitus. Kaihon ja sykkeen välillä tasapainoilu onkin nyky-Violan suurimpia haasteita. Parhaimmillaan lopputulos on upeaa, hetkittäin meininki vaihtuu jo hiukan liikaakin ihan eri bändiltä kuulostavaan soundiin.

Yhtyeen debyytillä viehätti massiivisten tummien kaarien vastapainona myös ne pienemmät ja kiireettömästi unelmoivat hetket. Onneksi niitä löytyy edelleen bändin rosterista, kuten pianolla herkistelevästä Planet Struckista. Tulee hiukan mieleen Mellon Collien aikaisen Smashing Pumpkinsin balladimpi puoli. Jos puhutaan näiden puolien osuvasta yhdistelmästä, niin uutta Sad Eyed Disco Dancersiä ei Wonderabilialla valitettavasti ole. Eikä Arttu Tolosen slide- ja harppuvierailu Outsider Codella oikein nouse levy-muodossakaan niin vetävään liitoon kuin voisi kuvitella. Sama juttu myös live-soitossa… Toki 80-lukuun kumartavan dramatiikan, kalpean kaihon ja monisyisen konebiitin yhdistäjänä Viola on edelleen ihan omassa luokassaan.