Century Media

Kanadalainen The Agonist on jälleen yksi uusi yrittäjä ”akka-karjuu-ja-ukot-veivaa” –genreen. Laulaja Alissa White-Gluzin hieman persoonattomat mörinät saavat lisäväriä kontrastista tämän puhtaan lauluäänen kanssa, joka taas kuulostaa häkellyttävän paljon Evanez… Ewan Mc… Evs… sieltä tulleelta. Onkin häkellyttävää huomata ensireaktiokseen kuinka kaksi täysin erilaista, mutta samalla täysin persoonatonta laulutyyliä saavat yhdessä toimiessaan kiinnostumaan sekoituksesta jopa varsin paljon. Tästä siis plussaa.

Itse musiikki on tällä esikoisalbumilla lähinnä melodista Ameriikan malliin tuotettua metallia, joka jostain syystä tuo allekirjoittaneen mieleen Marilyn Mansonin ja Slipknotin kaltaiset rytinäryhmät sillä erotuksella, että The Agonistin pojat ja tyttö pitävät linjansa raskaampana ja sitä myötä myös yhtenäisellä tavalla uskottavampana. Tästä sekä plussaa, mutta myös miinusta, sillä vaikka esimerkiksi Manson ei olisi kovin uskottava, on tällä välillä törkeän hyvin toimivia koukkuja kappaleissaan ja The Agonistin biisit kuulostavat sellaisten rinnalla lähinnä kylmältä kaurapuurolta.

Lyriikat käsittelevät politiikkaa ja liputtavat vihaisesti muun muassa kasvissyönnin ja muun piiperryksen puolesta ja ovat lopputuloksen kannalta sinänsä yhdentekeviä. Yhtyeen musiikki ei ole mieleen jäävää, eikä siihen tartu välttämättä uudestaan ja uudestaan, mutta sitä on myös vaikeaa haukkua sen yleisen toimivuuden vuoksi. The Agonist on nyt ensimmäisellä levyllään vielä bändi, joka kiinnostaa tarpeeksi, mutta ei onnistu saamaan puolelleen vilpittömästi.