Twisted Chords

Jotkut asiat paranevat vanhetessaan. Bändien kohdalla käyrä luonnollisesti aluksi kohoaa yhteisen taidon ja näkemyksen terävöityessä. Turhan usein käy kuitenkin niin että kun tietyt asiat tai tietty taso on saavutettu, tekijöiden into ja motivaatio homman kehittämiseen alkaa taantumaan. Puhutaan ammattimaistumisen tietyistä huonoista puolista – rutiini ei ole yleensä hyvä asia luovassa työssä. Onneksi välillä tulee vastaan poikkeuksia, bändejä jotka tuntuvat edelleen vuosikymmenten jälkeen olevan yhtä innoissaan ja parantavan otettaan yhä vaan. Hardcorepunkin kohdalla tällaiset artistit ovat todella vähissä ainakin Suomessa. Vaikka vanhojakin virityksiä välillä nostellaan jaloilleen, tuntuu prosesseissa olevan eniten kyse nostalgiasta. Täysin riippumatta siitä, toimiiko bändi edelleen tiukasti tai – kuten ikävä kyllä yleensä – ei.

Juggling Jugularsin kohdalla ei ole hetkeäkään kyse mistään nostalgiasta. Pikkuhiljaa itseään kehittänyt yhtye on jaksanut tehdä työtä pitkäjänteisesti melodisen hardcorensa eteen eikä minua ainakaan edellisen, lähes neljän vuoden takaisen Nothing´s Finished-levyn, jäljiltä yllätä yhtyeen todella tiukka, tarttuva ja koukukas uutukainen. Edellisen tapaan saksalaisen Twisted Chordsin kautta julkaistava yhtyeen kolmas levy Salute No One onnistuu kiteyttämään tiukasti rullaavan bändin ja Arjan laulun ja herrojen toimivien stemmojen yhdistelmästä erittäin kovan kokonaisuuden, josta nousee myös niitä hitikkäitä yksittäisiä herkkupaloja. Heti avausisku Gladiators pistelee komeasti, rullaten tiukasti toimivalla melodialla. Useless ja etenkin Suffocate todistavat bändin olevan ehkä entistäkin enemmän parhaimmillaan kertosäkeiden parissa. Tiukasti ja synkeästi kaahaavien säkeiden jälkeen huudatetaan yleisöä teemaan sopivan yrmysti, nyrkkiä lyöden. Silti yhtyeen kitarakuvioissa on rutosti myös sellaista huomaamatonta kepeyttä ja rentoutta, joka aikaansaa sen äärimmäisen maukkaan rullaavuuden.

Tiukasta ja tummasyisestä hardcoresta on edelleen kyse, mutta Jugujen melodiat ovat nykyään sellaisella tasolla että kokonaisuudesta ei tule mitenkään kauhean raskasta tai yksiuraisen jyräävää vaikutelmaa. Jugut pistävät tasavahvan tiukasti ja hienosti rullaten When I Seen kipakasta koukukkuudesta Addictedin meuhkan kautta aina päätösraita Crime & Punishmentin rauhallisempaan melankoliaan. Ei petä vaan parantaa.