V2

Campbellin ja Laneganin yhteistyö sai upeasti alkunsa parin vuoden takaisella Ballad Of The Broken Seasilla. Se osoitti paitsi että kaksikon äänet sopivat upeasti yhteen, myös sen että Isobel Campbell oli biisintekijänä kasvanut oikeasti isoihin saappaihin. Belle & Sebastianin ujosta rivijäsenestä oli kuitenkin varsin pitkä matka Mark Laneganin kaltaisen tekijän rinnalle.

Vaikka siltä ensi alkuun vaikuttaakin, Sunday At Devil Dirtia ei voi pitää Ballad Of The Broken Seasin suoranaisena jatko-osana. Tunnelmaltaan levy on edeltäjäänsä raaempi ja rosoisempi, eikä siinä ole aivan samanlaista 60-lukuista pop-sensibiliteettia. Karumpi toteutustapa selittyy myös sillä, että Lanegan ottanut selvästi enemmän vastuuta laulupuolesta. Campbellin harteille on jäänyt lähinnä taustatuen antaminen ja tietenkin itse kappaleiden sorvaaminen, sillä Lanegan ei tällä kertaa ole biisinkirjoituspuolelle sotkeentunut. Pientä apua Campbell on toki saanut Jim McCullochilta. Yhdistelmä toimii kuitenkin pirullisen hyvin, sillä ensimmäistä kertaa kaksikon yhteistyössä voi havaita murtautumista aiemmin käytettyjrn kaavojen ulkopuolelle. Rockin ja popin muotokieli saa paikoin ankaraa piiskaa, kun inspiraatiota kaivetaan niin sprituaalien, aavikko-bluesin kuin jazzin puolelta. Asiaa lienee jo hieman turha mainitakaan, mutta Laneganin jäätävän äänen soidessa myös kappaleiden tekstit menevät harvinaisen selkeästi perille.

Useimmat todennäköisesti olettivat Isobel Campbellin & Mark Laneganin yhteistyön jäävän yhden levyn mittaiseksi, mutta onneksi näin ei tapahtunut. Kertaluontoisen projektin sijaan Campbellin & Laneganin kollaboraatio alkaa vähitellen vaikuttamaan oikealta bändiltä, jonka vahvuudet vain kasvavat ajan myötä. Nyt, kun kaksikon kemiat ja magiat alkaa toden teolla purra, olisi yhteistyön loppuminen äärimmäisen valitettavaa.