Sauna Open Air - sunnuntai
08.06.2008
Eteläpuisto/Tampere
Viimeinen festivaalipäivä toi Sauna Open Airin helteisille lauteille kolme legendaarista hard rock laulajaa. Mm. Rainbowssa vaikuttaneet Joe Lynn Turner ja Graham Bonnet, sekä Whitesnaken ja ammoin myös Deep Purplen riveissä jylissyt kultakurkku David Coverdale olivat päivän selvät pääesiintyjät. Mutta ennen näitä jättejä oli tarjolla jotain hieman pienempimuotoisempaa ja kotimaista.
Viimeisen festivaalipäivän starttajaksi kiinnitetty Stam1na oli osunut valinta, sillä porttien avautuessa tasan kello yhdeltä lähtivät ensimmäiset turvatarkastuksesta läpi päässeet innokkaat täyttä vauhtia juosten varaamaan parhaita eturivin paikkoja. Vaikka Desibelin toimittaja ei rynnistykseen liittynytkään on tunnustettava, että Stam1na järisytti allekirjoittaneenkin maailmaa ensi kerran vakavasti viisi vuotta sitten ilmestyneellä Väkivaltakunta demollaan, jonka jälkeen bändin tähti on ollut tasaisessa nousussa. Stam1nan suosio onkin saavuttanut viime aikoina sellaisen pisteen, että kaksi vuotta sitten julkaistu Uudet kymmenen käskyä ylitti taannoin kultalevyyn oikeuttavan 15 000 myydyn kappaleen rajan. Kultalevyt luovutettiin Saunan keikan yhteydessä ja Sakara Recordsin edustajina paikan päällä toimivat Mokoman Tuomo Saikkonen sekä Kuisma Aalto, jotka juhlan kunniaksi jäivät lauteille laulamaan/huutamaan stemmoja Viisi laukausta päähän kipaleen ajaksi.
Stam1nan keikka ei tarjonnut enempää yllätyksiä, mutta eipä niitä toisaalta kaivattukaan. Energisesti esiintynyt nelikko, jota livetilanteessa täydensi kosketinsoittaja, veti tutut numerot läpi tiukalla otteella. Hyrde sekoili jälleen välispiikeissä ja pyöri väkkäränä estradilla, kappeleita louhittiin rukiisella otteella, päätä heilutettiin ja juhlaväelle tarjottiin parasta mahdollista viihdettä –sitähän varten festivaaleilla ollaan.
Ja sitten jotain aivan muuta, sillä kyllä sitä nyt joka päivä pitää rosterista joku tamperelainen orkesteri löytyä, ja sunnuntaina paikallista väriä edusti vajaa kaksi ja puoli yhtyettä. Näistä ensimmäinen oli When The Empire Falls, jonka alkuvuodesta ilmestynyt, yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi on saanut hieman ristiriitaisen vastaanoton kotimaisessa metallimediassa.
Melodinen ja powerihtavasti kulkeva metalli ei aiheuttanut suurempaa ryntäystä lavan edustalle, eikä ryhmän soitto saanut sytytettyä kuin eturivit ajoittain tuleen. Ongelma ei ollut yrityksen puutteessa vaan enemmänkin materiaalin sinnikkäässä tasapaksuudessa. Tällaista modernia ja raskaan tuntuista metallia kun riittää näinä päivinä joka niemessä, notkossa ja saarelmassa, eikä When The Empire Falls pystynyt tuomaan yhtälöön oikein mitään järisyttävän uutta. Kyllä ryhmän soittoa kuunteli, mutta kohokohdan sijaan setti jäi lähinnä pieneksi välivaiheeksi kahden suuren nimen välissä.
Joe Lynn Turner ja Graham Bonnet ovat levyttäneet tahoillaan yli viisikymmentä albumia, mutta siitä huolimatta herrat tunnetaan luultavasti laajimmin vuosikymmenten takaisista Rainbow-ansioistaan. Bonnet lauloi Ritchie Blackmoren despoottimaisesti johtamassa yhtyeessä vain vuosina 1979-1980, minkä jälkeen vokalistin tonttia hoiti Turner, aina bändin vuonna 1984 tapahtuneeseen hajoamiseen saakka. Tampereella Joe Lynn Turner & Graham Bonnet kaksikon seitsemän keikan mittainen Suomen kiertue saavutti puolivälinsä, ja ”Back to the Rainbow” –nimellä kulkeva turnee piti sisällään juuri sitä mitä nimi lupaili.
Ensimmäisenä vetovuoron sai Bonnet, jonka osuus kesti suunnilleen puoli tuntia. Tyylikkäästi pukuun ja pilottilaseihin sonnustautunut herrasmies uhkui karismaa ja vaikka jo 40 vuotta laulaneen rock-kukon ääni ei enää yltänyt kultavuosien tasolle, täytti miehen maaginen vetovoima estradin vaivatta. Parin nopeamman siivun jälkeen puvun takki sai lähteä, kravattia löysättiin ja työn alle otettiin Stargazer, eräs Rainbown upeimmista kappaleista, jolle esitys teki myös kunniaa. Alkujaan Ronnie James Dion laulama klassikko avasi lopullisesti myös yleisön äänijänteet, jota hieman myöhemmin kuultu Since You´ve Been Gone hitti koetteli kunnolla.
Bonnetin poistuttua parrasvaloista aloitti Joe Lynn Turner lennosta oman osuutensa. Hittipitoisempi toinen puoli tuntia oli yhtä suurta hittiparaatia: I Surrender, Spotlight Kid, Can´t Happen Here ja sokerina pohjalla Deep Purplen Perfect Strangers, joka taisi rikkoa jälleen yleisön meluennätykset. Tiukkaa biisilistaa vesitti kuitenkin turvonneen Turnerin aavistuksen laiskahkolta vaikuttava esiintyminen, joka jäi Bonnetin räjähtävän voiman varjoon. Kaksikko palasi vielä yhdessä lavalle esittämään encorena Long Live Rock´n´Rollin, joka omistettiin asianmukaisesti em. Diolle.
Veteraanien iloittelu oli parhaimmillaan todella väkevää hard rockin juhlaa, mutta turhan aikainen esiintymisajankohta yhdessä sen tosiseikan kanssa, että keikka kesti ”vain” reilun tunnin toivat muassaan pienen pettymyksen maun. Suomalaisista tekijänimistä koostunut taustabändi hoiti osuutensa mallikkaasti ja jokainen sai tilaisuudesta varmasti muutaman unohtumattoman muiston itselleen.
Kotimainen venäjänkielistä doomia soittava ja isoon itänaapuriin liittyvällä tematiikalla leikittelevä Kypck perustettiin vuonna 2007, mutta jo tähän mennessä orkesteri on ehtinyt herättää suuria tunteita sekä kirpeitä mielipiteitä. Sunnuntaina Kypck erottui festivaalien muusta tarjonnasta niin selvästi, että moista on vaikea kuvata mutta yritetään nyt kuitenkin.
Kuvitelkaa siis että olette keskellä hyisintä Siperiaa, edessä aukeaa näkymä lumimyräkän kourissa vaikeroivasta teollisuuskaupungista, jonka mustat savupiiput katoavat taivaisiin ja pilviverhon tuolla puolen paistava täysikuu tuo kuvaan mukaan sairaan kalvakan hohteen, joka tuntuu vääristävän perspektiivin ja syövän pois kaikki värit. Osapuilleen tuollaiselta kuulosti Kypckin tuima doom, joka sai kesäauringon lämmönkin katoamaan jonnekin Pyhäjärven pohjaan. Jotain Kypckin ehdottomuudesta kertoi myös se, että basisti Jaska Ylä-Raution bassosta löytyi kokonaista yksi (1) kieli.
Ruosteisen raskas metallituokio kesti kolme varttia, eikä tuohon aikaan ehditty mahduttaa kovinkaan montaa kappaletta. Omalla tavallaan setin kohokohta oli Black Sabbathin Black Sabbath, joka oltiin tietysti käännetty venäjäksi ja jonka raskaus päihitti kaikki mittarit ja asteikot. Viime vuosina paremmin tuottajana tunnettu Hiili Hiilesmaa sai Ylä-Raution kanssa tuotua soittoon synkkää groovaavaa vetoa, jonka päälle entiset Sentenced miehet Sami Lopakka ja Sami Kukkohovi kirjailivat kitaroillaan taitavasti kudottuja kuvioita. Kypck nappasikin itselleen päivän yllättäjän tittelin, sillä ainakin allekirjoittaneen yhtye yllätti täysin puskista.
Amorphis on ollut kuin uusi yhtye sen jälkeen, kun nykyinen vokalisti Tomi Joutsen liittyi ryhmän riveihin. Alkuvuodesta 2006 julkaistu Eclipse ja puolitoista vuotta myöhemmin ilmestynyt Silent Waters ovat nostaneet orkesterin jälleen kotimaisen metallin kärkeen, joten ison lavan esiintymispaikka suurten kansainvälisten nimien välissä oli enemmän kuin ansaittu.
Myös yleisö oli löytänyt tiensä paikalle ja kun bändin varhaisempaa tuotantoa edustavat Against Widows sekä Into Hiding lyötiin heti ensi töiksi peliin, oli väki hetkessä kiedottu karelia-metallistien pikkusormen ympärille. Amorphis on viime vuosina kiertänyt ahkerasti kotimaisia festivaaleja, mutta kuusikkoa ei sovi syyttää liiasta rutiinista – ainakaan negatiivisessa mielessä. Intensiivisesti liikkunut, tarkasti soittanut ja pienoisesta sunnuntaiväsymyksestä yleisöä hereille piiskannut bändi nousikin ehdottomasti sunnuntain terävään kärkeen.
Tamperelainen Masterstroke kiinnitettiin esiintyjälistaan viimeisenä, vain vaivaiset viisi päivää ennen h-hetkeä. Vuoden 2007 lopulla toisen albuminsa julkaissut power-retkue joutui pahaan paikkaan, sillä illan pääesiintyjä Whitesnake tuntui tässä vaiheessa kiinnostavan jo paljon enemmän, kuin sinnikkäästi pikkulavalla paahtava Masterstroke. Raskaalla tavalla melodinen metalli jurnutti rouheilla soundeilla, mutta soitinten ja laulun tasapaino tuntui olevan pikkuisen hakusessa. Keikkaa tulikin seurattua vain toisella korvalla, katseen hakeutuessa yhä useammin ison lavan suuntaan, jonka perällä valtaisa Whitesnake-lippu julisti jo mitä tuleman pitää, ja pian askeleet johtivatkin jo estradin edustalle. Masterstroke jääköön ensi kertaan.
Whitesnake julkaisi huhtikuun lopulla yhdennentoista pitkäsoittonsa Good To Be Badin, joka pääsi yllättämään allekirjoittaneen viriilillä voimallaan. David Coverdalen vuonna 1977 perustama bändi on käynyt historiansa aikana läpi lukuisia miehistönvaihdoksia, musiikillisen tyylin heilahdellessa juurevasta bluesrockista aina glamin katkuiseen kimallemetalliin saakka. Siitä huolimatta Whitesnake on aina kuulostanut omalta itseltään, rakkauden taisteluiden ihanuutta rinta kaarella julistavalta hard rockin jättiläiseltä, joka ei koskaan ole poissa muodista ja joka ei koskaan todella vanhene. Coverdale vaihtuvine soittajajoukkoineen onkin noussut jollain mystisellä tavalla itsensä ajan yläpuolelle ja tuo outo karma ympäröi myös tampereen keikkaa.
Setti rykäistiin suurieleisesti käyntiin uuden albumin aloitusraidalla Best Years, jonka aikana Coverdale ehti jo tehdä selväksi kuka onkaan päätöspäivän isäntä. Yleisön seasta lavalle heitetty vihdankaltainen oksanippu päätyi suoraan lennosta isännän käteen ja sekuntia myöhemmin herran lantion seudulle. On se vaan äijä. Showmies Coverdalen ääni oli hieman painuksissa minkä huomasi erityisesti siitä, että ne korkeimmat kohdat ja kiihkeimmät kiljaisut jäivät tällä erää puuttumaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut itse kokonaisuutta liikaa, sillä kuten todettua: Coverdale on maailmanluokan viihdyttäjä joka taitaa kaikki mahdolliset temput.
Biisilista oli melkoinen best of -rakennelma, painopisteen ollessa luonnollisesti vanhemmassa tuotannossa. 80-luvun alun klassiset kiekot olivat edustettuina siinä missä vuoden 1987 glamiin kallellaan oleva, yhtyeen itsensä mukaan nimetty albumi, jolta löytyvä megahitti Is This Love räjäytti jo ensi nuoteillaan kaikki tienoon pankkikonttorit. Samoin pariin otteeseen 80-luvulla julkaistut Here I Go Again ja Fool for Your Loving toimivat räjähdysherkästi. Setin loppupuolella kuultu Ain´t No Love in the Heart of the City toi mukaan väkevämpää bluesrockin virettä, muistuttaen kolmen vuosikymmenen aikaisista ajoista, jolloin yhtye oli vasta muotoutumassa.
Kyseessä ei olisi ollut kunnon rock-konsertti ellei hurjasti huutavalle yleisölle olisi tarjottu vielä paria encorea, joten asianmukaisen taputuksen päätteeksi ämyreistä karkasi ilmoille Still of the Night, eikä riemulla ollut enää mitään rajaa. Vaikka Coverdale ei mylvinytkään parhaiden päiviensä tapaan, sai kappale kylmät väreet laukkaamaan pitkin selkää. Viimeisenä biisinä kuultiin Coverdalen Deep Purple vuosien upein luomus Burn, joka oli likipitäen täydellinen päätös upealle keikalle, paljon erilaisia kokemuksia antaneelle päivälle sekä kaikin puolin mainiosti sujuneille festivaaleille.
Viidettä kertaa vietetty Sauna Open Air festivaali ansaitsee kiitokset onnistuneista järjestelyistä, sekä mainiosta tunnelmastaan, joka luo tapahtumalle vuosi toisensa jälkeen aivan omanlaisensa vireen. Vaikka ohjelma olisi voinut keskittyä nostalgian kustannuksella rahdun tuoreempiinkin artisteihin, etenkin pääesiintyjien kohdalla, tarjosi festivaali silti monimuotoisen kattauksen hard rock / metalli orkestereita.
Minkäänlaisia järjestyshäiriöitä ei ollut, eikä järjestäjien, työntekijöiden tai turvahenkilöiden toimista löytynyt pienintäkään moitteen sijaa. Siispä vielä kiitos ja kumarrus näiden tahojen suuntaan, jotka mahdollistivat vaivattoman juhlinnan, ja eiköhän sitä aleta odottelemaan jo ensi vuoden Sauna Open Air festivaalia, josta on viiden ensimmäisen vuoden aikana muotoutunut perinteinen festarikesän avaus.
Perjantai
Lauantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
