Imaginary Friend, Lurido, Mosaik

Keväinen Torstai-ilta esitteli Vastavirta-klubin pieneksi jääneelle yleisölle kolme erilaista yhtyettä, jotka kaikki olivat omalla tavallaan progressiivisesti suuntautuneita. Ilahduttavaa oli se, että yhdelläkään yhtyeellä ei ollut potentiaalista puutetta.

Kinkerit aloitti Mosaik utuisella himmailullaan. Yleisvaikutelmasta tuli mieleen Kuusumun Profeetan ja Pekka Strengin kaltaisia nimiä. Yhtyeen kappaleissa oli paljon kauniita kitarakudelmia ja sävellyksellistä potentiaalia, jota ei vielä täysin osattu hyödyntää. Etenkin lauluosuudet tuntuivat jotenkin päälleliimatuilta ja tekstit hiukka naiiveiltä, eikä laulu tukenut musiikin yleistä tunnelmaa aivan sen vaatimalla tavalla. Merkittävin syy tähän oli paikan tutun kehno miksaus, jonka vuoksi laulua kuullakseen joutui pinnistelemään. Yhtye vaikutti hieman jännittyneeltä ja vakavalta. Sen ilmaisuun toivoisi suurempaa skaalaa, sillä se pysytteli vielä pitkälti yhden ilmaisutavan puitteissa. Kokonaisuus voisi toimia paremmin, jos soittajat uskaltaisivat heittäytyä enemmän musiikin vietäväksi. Joka tapauksessa oikein lupaava yhtye.

Seuraavana lauteille kipusi jo monta astetta uskottavampi kopla, Lurido, joka tarjosi porukalle mystisen leijonanmetsästysturneen. Solisti Jarno Vesala uhkui lievää vihaa ja eli kappaleensa voimakkaasti alusta loppuun asti. Kvartetin tyyli on ihailtavan omaperäinen ja sen visio yhtenäinen. Luridon fuusiossa on Sielun Veljien kaltaista alkuvoimaista hulluutta, mutta myös pehmeämpää, vähäeleistä ja tummanpuhuvaa jatsahtavuutta tyyliin Tindersticks. Porukan soitto on tasokasta ja kappaleissa käytetään hienoja sovituksellisia tehokeinoja. Yhtyeen kappaleet perustuvat usein erilaisiin kiehtoviin rytmeihin ja riffeihin, jonka vuoksi sen soundi on melkoisen kaukana popmaisesta. Myös Luridon settiä voisi pukea kappalerakenteiden suurempi variaatio. Useat kappaleet noudattivat samaa kaavaa: ne lähtivät mahtavasti svengaten liitämään, mutta loppuivat kuin seinään. Kokonaisuus oli kuitenkin varsin vakuuttava.

Viimoisena mutta ei suinkaan vähäisempänä täytti lavan ääriään myöten Imaginary Friend. Ison kokoonpanon soundi oli yhtä täyteläinen kuin sen lavaolemus. Yhtyeen vaikutteet hakeutuvat Amerikan mantereelle, jossa on useampiakin sen kaltaisia hipahtavia kommuunibändejä, mutta sopivan virkistävää sen musiikki kuitenkin oli. Illan akteista IF oli myös selkeimmin kiinni popissa. Varsin vakuuttavan ja söötin Minna Sihvosen tulkinta palveli uskollisesti kappaleiden hienoja melodioita. Tyylitajusta kieli se seikka, että kappaleita ei oltu sovitettu tukkoon, vaan niissä oli sopivasti kehittelyä ja tilaa eri instrumenttien käytölle. Perinteistä rokkikomboa oli laajennettu, klarinetilla, kellopeleillä ja saksofonilla. Bigbandin svengaavassa soundissa yhdistyi mukavasti erilaiset vaikutteet ja tunnelmat, jonka vuoksi se ei käynyt missään vaiheessa puuduttavaksi.

Ilta oli mainio todiste siitä, että Hämeessä tehdään kunnianhimoista ja omaleimaista populaarimusiikkia.

Teksti ja kuvat: Sami Nissinen