Circusfolk
05.10.2006
Liberte/Helsinki
Vantaalainen Circusfolk on iloinen orkesteri. Brittipopin ja 1970-luvun alkupuolen progressiivisen rockin yhdistelmä tuottaa positiivista sekoilua, josta tulee hyvä mieli. Canterbury-ryhmän yhtyeistä Caravan on Circusfolkin ilmeinen isoveli, jos yhtymäkohtia rockmaailmasta täytyisi etsiä. Vanha Camel tuoksuu myös vantaalaisten lauluissa, vaikka Camelin suosimat melankoliat onkin korvattu pirteällä positiivisuudella.
Circusfolk on 1970-luvun alkuvuosien tyyliin kevyt orkesteri. Kitaristit suosivat heleitä soundeja — säröosasto on jätetty kotiin. Kevyt soundimaailma tukeekin hyvin laulua. Kokonaisuus tuo väkisinkin mieleen hippiorkesterin, vaikka ulkoisesti Circusfolk näyttää nörttiporukalta. Hipahtavaa otetta korostaa akustinen viulu, joka ilman oikeaa viulumikrofonia jää auttamatta live-tilanteessa orkesterin jalkoihin. Keskiääniseksi ja diskanttivoittoiseksi miksattu bändin yleissoundi voisi tukevoitua alapään arvoilla. Selkeydessään bändin käyttämät soundit näyttävät kuitenkin, miten monimuotoisia laulujen rakenteet ovat.
Kitaristi-laulaja Arnold Pinely on nuoresta iästään huolimatta karismaattinen, tosin teekkarin oloinen lavapersoona. Tuimailmeistä rumpalia lukuun ottamatta Circusfolkilla on ilmeisen hauskaa lavalla. Välillä keskinäinen hauskanpito veti myös spiikkaukset turhan pitkiksi. Basisti Peter Pumpkinhead on ilmiömäisen tyylitajuinen ja taitava basisti, jonka melodiset ja tarkat kuviot kuljettavat lauluja eteenpäin. Nykyaikainen näkemys bassokitarasta pelkkänä rytmisoittimena ei ole onneksi Circusfolkin tavaramerkki. Eläköön 1970-luvun melodinen bassottelu!
Circusfolkin kappaleet ovat parhaimmillaan mielenkiintoisia ja kauniita. Pahimmillaan tekotaiteellisuus on lähes itseisarvo. Muutama intro ja väliosa oli kasvatettu turhan pitkäksi ilman, että laulussa tapahtui juuri mitään muuta mielenkiintoista kuin soinnun näppäilyä. Kaksi kitaraa ohuilla soundeilla ja niukalla soittamisella ei luo ainakaan live-tilanteessa tavoiteltua ambient-tunnelmaa. Bändin itsensä tekotaiteellisiksi spiikkaamat osat taas paljastuivat hulvattomiksi Zappa - tai King Crimson–kiemuroiksi.
Vuonna 2004 perustettu Circusflok on tehnyt tunnollisesti kotiläksynsä. Keski-iältään 23-vuoden kieppeissä pyörivät muusikot soittavat hyvin. Musikki, sovitukset ja valittu soundimaailma on muutamasta puutteestaan huolimatta persoonallista. Onneksi kaikki uusi progressiivinen rock ei perustu Dream Theather–tilutukseen tai kaiken hukuttavaan säröilyyn. Hyvän progressiivisen rockin tekemiseen riittää konstailematon soittaminen, joka näyttää laulujen sisällön. Käykää siis sirkuksessa — siellä on kivaa!
teksti ja kuvat: Petri Sallinen
