Tuska Open Air – lauantai
27.06.2009
Kaisaniemi / Helsinki
Lauantai oli itselleni kaksijakoinen päivä, tunnelmallisesti. Olin jo hyvissä ajoin henkisesti varautunut siihen, että ilta jää minulta kesken eräiden onnettomien sattumusten johdosta (ja samalla missaan viimeiset bändit), mutta asia jäi silti kaivelemaan. Jos olisin 90-luvulla tiennyt Pestilencen tulevan Suomeen ja soittavan Testimonyn biisejä, olisin hakannut itseltäni vasemman käden poikki innostuksesta. Nyt tuntuu siltä, että on sahaan irti oikeankin käden, sen verran kovia ovat olleet hehkutukset näiden death-messiaiden jälkimainingeissa. Puhumattakaan Suicidal Tendenciesistä, joka ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle niin iso juttu kuin jos olisin lähes kaikkien kavereideni tavoin tuhlannut nuoruuteni skeittaamiseen. Possessed To Skate, tiedättehän?
Turha silti jäädä voivottelemaan, sillä pelkkä puolikas päivä tarjosi minulle kaksi niin kovaa uutta tuttavuutta, etten millään voi lakata ihmettelemästä metallimusiikkikentän laajuutta, kaikesta nurkkakuntaisuudesta huolimatta. Kyseessä olivat Jon Oliva´s Pain ja Gama Bomb. Ensin mainittu soitti tuttuun tapaan puiden lomaan rinteen äärelle pystytetyssä Sue-teltassa lyhyehkön setin, joka koostui lähes yksinomaan Savatagen biiseistä. Savatage ei ole ollut itselleni tuttu aiemmin kuin nimeltä, mutta Jon Olivan (Savatagen nokkamies) karisma ja ääni olivat ”lievästä” ukkoutumisesta huolimatta niin kovassa kuosissa, että bändiin on suorastaan pakko päästä tutustumaan nopeasti. Kiitos Spotifyn, kotona raporttia kirjoittaessa voi palata keikan tunnelmiin suhteellisen helposti. On helppo huomata miksi yleisö oli niin pähkinöinä, Hall Of The Mountain King on tyyppiesimerkki täydellisestä biisistä minun makuuni. Vahva vokalisti, dramaattinen kerronta ja polveileva ilmaisu ovat sopivia kuvauksia oikeastaan koko Jon Oliva´s Painin settiin. Mieletön meininki ja Tuska-viikonlopun mehevin yllätys olikin mitä mainiointa rock-oopperaa!
Aloitin hehkutukseni nyt hieman epäkronologisesti, Jon Oliva´s Pain ei suinkaan ollut päivän ensimmäinen bändi, vaikka se suurimman vaikutuksen tekikin. Lauantain avasi irlantilainen thrash-jyrä Gama Bomb, josta minulla ei myöskään ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä. Ilmeisesti tyhjä pää on vain hyväksi tällaista musiikkia kuunnellessa, Gama Bomb veti nimittäin todella rivakan setin. Mieleen tulivat välittömästi vanhat hyvät ajat, jolloin Municipal Waste, Exodus ja Overkill hallitsivat maailmaa. B-luokan kauhufilmeistä, tietokonepeleistä, sci-fistä ja muista teinipojan unelmista tekstinsä ja teemansa hakeva Gama Bomb sai aikaan kylmiä väristyksiä, mutta vain positiivisessa mielessä. Samalla viimeistään kävi selväksi, miten suuri ilmiö thrash on nykyjunnujen keskuudessa – ympyräpitti syntyi sillä samalla sekunnilla, kun Gama Bomb rykäisi settinsä käyntiin. Sen verran paljon hymyilytti vanhaakin (ja heilutti punttia), että tuore Citizen Brain-levy oli käytävä poistamassa heti keikan jälkeen Stay Heavyn teltalta.
Edelliseen päivään verrattuna lauantai oli kolea ja hieman sateinenkin. Keskiverto metallimies pysyi kuitenkin sisäisesti lämpimänä, sillä tarjonta oli jatkuvasta nurinasta huolimatta mielestäni hyvä. Dauntless ja Deathchain vetivät tuttuakin turvallisemmat keikat, vaikken molempia päällekkäisyyksien takia päässytkään kokonaisuudessaan todistamaan. Deathchain on hirmuisen kova bändi, ja täysin valmis haastamaan kenet vain, oli kyseessä sitten Slayer tai mikä tahansa maineensa vuosien aikana vakiinnuttanut vanhempi orkesteri.
Jututtamani japanilainen ”kisaturisti” olikin aivan ihmeissään, kun kerroin Tuskan herättäneen tänä vuonna suomalaisissa kovasti kriittisiä kommentteja tarjontansa puolesta. Deathchainin soidessa taustalla aasialainen näkökulma oli helppo ymmärtää. Kysymys on samasta ilmiöstä kuin Manchester Unitedin kannattamisessa. Tietenkin todellisiakin faneja löytyy, mutta suuri massa seuraa punavalkoisia menestyksen humalluttamana, eikä näe todellista kulttuuria, joka elää ja voi hyvin siellä pinnan alla. Vertaus voi tuntua kaukaa haetulta, mutta miettikääpä omalta kohdaltanne haluatteko mieluummin nähdä Isoja Nimiä, vai kuulla kovaa musiikkia? Nämä kun eivät välttämättä kulje aina käsi kädessä.
Yllätysten lauantai koki jonkinlaisen antikliimaksinsa ruotsalaisen Sabatonin keikalla, vaikka bändi itse olikin ihan mielenkiintoinen tuttavuus. Freddie Mercuryä ulkoisella olemuksellaan ja esiintymisellään muistuttava vokalisti Joakim Brodén vetää sotaisaa power metallia tykittävää orkesteriaan vakuuttavasti, eikä paketista oikeastaan enää puutu paljonkaan jopa massiivisen menestyksen mahdollistamiseksi. Biisit ovat meneviä, mutta ehkä vielä hieman puuduttavia pidemmän päälle kuunneltuina. Toisaalta tämä voi aivan hyvin olla omaa tottumattomuuttanikin. Iljettävyys nousikin esiin aivan toisella tavalla kuin bändi varmasti itsekään haluaisi. Paikalla oli lauma venäläisiä uusnatseja, jotka hölmöilyllään ja paatoksellaan ensin naurattivat, mutta kun touhua katseli tarkemmin, hymy kyllä hyytyi. Tietenkin kaikkien bändien fanikuntaan mahtuu pässinpäitä, mutta ilmeisesti Sabaton on onnistunut kutittamaan juuri oikeaa hermoa itänaapurimme pohjasakan keskuudessa – eikä ihme, sillä Panzerkampf-kappale kertoo puna-armeijan torjuntavoitoista 1944. Siinä sitten venäläinen imppaaja kokee kansallishurmiota Suomessa, ruotsalaisen bändin toimesta. Uusnatsit ovat näemmä yhtä älykkäitä maassa kuin maassa.
Sunnuntain tunnelmista voit lukea tästä.
Teksti ja kuvat: Ville Kuitunen
