Corpset ja Chuck Norris -tyyppinen lähestymistapa
02.02.2011
Musiikkia purkamaan patoutumia ja paineita, huutaa paskat pois päältä.
Tampereelta käsin toimiva Corpset sai loppuvuodesta valmiiksi debyyttilevynsä Ruins. Kyseisen albumin deathmetal-perinteitä tuoreempiin täsmäiskuihin yhdistelevä tyyli vakuutti allekirjoittaneen ja täten bändille tuli esittää muutamia kysymyksiä menneestä, olevasta ja tulevasta. Vastailijoina toimivat orkesterin sanallisesta ulosannista vastaava Antti Murtonen sekä kitaristikaksikko Jari Kelloniemi ja Jami Heikkala.
Corpsetin taival käynnistyi alun alkaen Oulusta vuonna 1998. Nyt on kulunut 12 vuotta, debyytti on ulkona ja bändi toimii Tampereelta käsin. Miten tähän on päädytty? Mistä ilmaantui titteli Corpset?
Antti: Alkuperäisen kokoonpanon hajottua ja Kelloniemen muutettua Tampereelle vuonna 2004, oli mies kyllästynyt orkesterihommiin ja päättänyt myydä kitarakamansa. Ostajaksi ilmaantunut Kuusamon mies Heikkala vaikutti kuitenkin ilmeisesti niin lupsakalta tyypiltä, että kaupantekohommat vaihtuivat soittosessioihin, joissa kaverit jammaili vanhoja Chakran (Corpsetin esiaste) biisejä ja kehittelivät uusia riffejä ja kappaleita. Näitä kitaristien keskisiä sessioita taisi jatkua yli vuoden, ennen kuin baarista löytyi projektiin sopiva rumpali, Crystalicistakin tuttu Hanhijoki, jonka myötä irtosi reenikämppä ja orkesteri alkoi muotoutua.
- Myöhemmin meikäläinen eksyi yhteisten kavereiden kautta vokalistiksi ja erinäisten väliaikais/sessiobasistien jälkeen Heikkalan työkaveri Palonkoski rekrytoitiin hoitamaan vakituisesti alataajuuksia. Pakka taisi olla kasassa about vuonna 2009, eli aika kauan tuossa on säädetty toimivan kokoonpanon löytämiseksi. Corpset-titteli ei taida sen enempiä tarkoittaa, sopivan huono tittelihän se on, lyhyt ja iskevä ja ruumiisiin viittaava.
Jari: A.R.G.:n toiminnan loputtua muutin Kuusamosta Ouluun, missä sitten tosiaan kasattiin Chakra. Valitettavasti bändin miehet muuttivat ympäri Suomea ja itse päädyin lopulta työn perässä Tampereelle. Aluksi ajattelin, että tämä oli tässä kun ei löytynyt treenikämppää eikä ollut oikein suhteita soittajiin, mutta niin se homma eteni... Nimenmuutos tuli ajankohtaiseksi koska noita Chakroja oli jo kiitettävästi maailmalla, joten muistaakseni luin jotain juttua Carcassista jostakin lehdestä ja siellä mainittiin: "I love to punish your Corpset" – siitä vaan rip-offina uusi nimi!
Jami: Koillisurpot löytää toisensa etelässäkin. Ja hyvä niin.
Ruins-debyytti jyrisee kiitettävän raivokkaasti ja kantaa harvinaisen helpolla koko kestonsa liiemmin ähkyilemättä tai köhimättä. Syntyikö levy helposti, eli "kuin itsestään" vai olitteko saatteessa mainitun hien, veren ja tuskan kyyneleiden vuodattamisen kanssa enemmän tosissanne kuin pilke silmäkulmassa?
Antti: Biisien luomisprosessista osaa kitaristit kertoa paremmin, mutta kyllä noita biisejä hinkataan reeniksellä ns. vitusti ennen kuin ovat valmiita nauhoitettavaksi / livesettiin. Tällä hetkelläkin meillä on livesetin lisäksi reenin alla vanhoja "uusia" biisejä, jotka on ensi kerran tuotu reenikselle joskus parisen vuotta sitten, mutta arvioidaan vielä reenaamista vaativiksi. Sitten on uudempia "uusia" biisejä, jotka ovat kasassa, mutta vaatii vielä suht aktiivista hinkkaamista ennen kuin lopullinen muoto hahmottuu ja biisit alkavat taittua. Sitten on ihan uusia uusia biisejä, joista aihio ja riffit on valmiina, mutta vaatii aikaa, reenaamista ja sovittelua ennen kuin päästään lopulliseen yhteisymmärrykseen biisin rakenteesta.
- Eli kyllä noita biisejä tahkotaan läpi aika perkeleesti jo ennen studiota ja ennen kuin alkavat kuulostaa siltä, että menee läpi "köhimättä". Tämä sitten toisaalta kyllä palkitaan studiossa, vaikka kyllä siellä viimeksikin taidettiin hammasta purren jotain kitara- ja rumpuosioita narulle laittaa.
Jari: Jamin kanssa me treenattiin kahdestaan toistemme olohuoneissa noin kaksi vuotta ennekuin saatiin treenikämppä ja Timo tuli kehiin. Omalta osalta biisien sävellystyö on joskus kahden vuoden säätämistä ja välillä vartin deja vu - eli biisi tulee kuin itsestään. Sit porukalla aletaan veivaan.
Jami: Studiossa kyllä huomasi miksi se treenaaminen kannattaa. Kyllä se välillä aika tuskaa oli ja on.
Antti: Pitää vielä mainita tuosta studiotyöstä, että levyn pääosin nauhoittanut ja miksauksen ja masteroinnin hoitanut Tauriaisen Janne oli kyllä korvaamaton apu tuota yleissoundia haettaessa. Ammattimies, jolla oli hyvä näkemys siitä, millainen ulosanti Corpsetille sopii parhaiten ja miten siihen päästään. Kitaranauhoituksia tehdessä tulokseen taas vaikutti positiivisesti kiireettömyys, kun soitot taltioitiin Mattilan Mikon hevostalleilla. Siinä olisi jo voinut tosissaan alkaa keppimiesten hermot kyrvähdellä, jos olisi vielä tarvinnut miettiä jotain minuuttiaikataulua kalliilla studiolla.
Levyllä soittaa tyly, mutta yllättävän monipuolinen bändi. Esimerkiksi Castraten jenkkihenkisestä riffittelystä on yllättävän lyhyt matka Behind The Saunan carcassmaisempaan napautteluun. Toisaalta hitaampi Into The Light nostaa hieman mieleen Panteran ja Machine Headin kaltaiset asennejunttaajat. Sitten taas esimerkiksi World Hate Centerin rikkaista kitaraharmonioista ja sooloilusta tulee mieleen enemmänkin 80-luvun loppupuoliskon speed- ja thrash-klassikot. Kuinka Corpsetin keitos syntyy?
Jari: Kuten edellä mainitsin, ovat jotkut biisit kulkeneet todella pitkältä ajalta tähän päivään; ehkä siinä syy "monipuolisuuteen". Toisaalta orkesterissa minä edustan pappa-kerhoa ja Jami ja Timo nuorempaa sukupolvea, unohtamatta tietenkään väliinputoajia Peteä ja Anttia. Jokaisella on omat musiikilliset mieltymykset ja nämä vaikuttavat meidän soundiin ja musiikkiin. Joskus Jamin kanssa biisiaihioita läpikäydessä toteamme, että "tästä tehdään hirveä blastbeat-mättö" ja sit reenikämpillä Timo toteaa että tähän nyt tulee Sodom-kannut. Sitten Antti toteaa että tähän ralliin saa hyvän hardcore-meiningin ja siinä sitä sitten keitetään soppaa ja mietitään et mikä toimii parhaiten.
Jami: Juu, kyllähän se vaikuttanee että joka jannulla on sopivasti eri mieltymykset. Niistä kai se keitos syntyy.
Antti: Siitä ollaan kuitenkin pidetty kiinni, että vaikka liikkumavaraa biisimateriaalin suhteen tyylillisesti voikin olla, niin punainen lanka löytyy levyltä eikä meininki ole mitään sekametelisoppaa. Kirjavia vaikutteita toki on, mutta lopputulos kuulostaa yhtenäiseltä.
Samalla – tai kenties laajan vaikutekirjon takiakin – orkesterin tyyli on melko omalaatuinen, niin soitannollisesti kuin soundillisestikin vanhaa ja uutta ristiin siittävä. Kuinka palaset loksahtelivat paikalleen?
Jari: Mitään tyyli-juttuja me ei olla ikinä mietitty oman musan suhteen. Tehdään niinku ite tykätään ja mikä kuulostaa kieroimmalta / parhaimmalta. Kitaristien slogan onkin: "mitä sairaampi – sen parempi". Tässä ehkä tulee esille se, että minä tykkään kovasti Carcass-Meshuggah -tyyppisistä old school-riffeistä, joten sieltä se varmaan paistaa omaan sävellystyöhön. Jami tykkää mielestäni teknisesti ja soundillisesti ärhäkästä menosta, joten tästä se sekoitus varmaan tulee. Timo taas taiteilee meidän välissä.
Jami: Melodiat kohtaa turpaanvedon. Tai toisinpäin. Fiiliksen mukaan mennään.
Antti: Ehkä tässä tosiaan kuuluu ihan konkreettisesti tuo Kelloniemen mainitsema ikähaitari: old school meets new school. Hyvin ollaan kuitenkin pysytty yhteisymmärryksessä. Pojat tekee nättiä melodiaa ja mä pilaan ne huutamalla hooseeta ja Autopsya päälle.
Albumi herättää varsinkin herkkään olotilaan joutuneessa pitkätukassa puhdistavia aggressioiden purkauksia sekä alkuvoimaista energiaa, kuten kunnon metallibändin kuuluukin. Onko tässä esillä nimenomaan se mitä Corpset haluaa musiikillaan välittää vai löytyykö pinnan alta – esimerkiksi sanoitusten osalta – jotain vielä syvempää ajatusta tai sanomaa?
Antti: No ainakin itselle Corpset on hyvä väylä purkaa patoutumia ja paineita, huutaa paskat pois mielen päältä niin on taas helpompi hengittää. Osa sanoituksista onkin ihan pelkkää punchline-angstailua ja aggressiota. Mukava kuulla, että tunne välittyy kuulijalle ilman sanoitusliuskojakin.
- Mutta kyllä lyriikoihin tulee kuitenkin paneuduttua, aihepiirit vaihtelee omien demoneiden kanssa painimisesta yleismaailmallisempiin murheen aiheisiin. Lähinnä niitä negatiivisia asioita tulee biiseissä yleensä käsiteltyä, paskoja parisuhteita toki unohtamatta. Koittaa kuitenkin olla kirjoittamatta mitään ihan diibadaabaa, vaan sellaista tekstiä, että voisi mahdollisesti kuulijassa herättää jotain ajatuksia sen pelkän aggression purkamisen lisäksi. Ja kyllähän se toivokin aina välillä pilkahtelee siellä biiseissä, että kaikesta paskasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, jatketaan vahvempana eteenpäin...
Mitä Corpsetille seuraavaksi tapahtuu? Millaisia odotuksia teillä on debyytin suhteen? Ja ennen kaikkea: miksi juuri Corpset tulisi lyömään deathmetal-väeltä hampaat kurkkuun?
Antti: Tästä jatketaan ihan business as usual. Levyä nyt koitetaan tietysti tumpata jokaiselle mahdolliselle taholle. Samalla pyritään tekemään mahdollisuuksien mukaan kaikki keikat mitä vaan tarjotaan. Uutta materiaalia kasataan ja reenataan kuosiin, alkaa olemaan seuraavakin levy pikku hiljaa sävellettynä. Jossain vaiheessa aloitetaan soittelemaan jonkinlaisia demoversioita uusista biiseistä nauhalle ja miettimään tarkemmin seuraavan lätyn koostumusta.
- Debyytti olisi tietty mukava saada sitä ennen pihalle. Tuntuu vaan, että levy-yhtiöt eivät ole tällä hetkellä kovin hanakoita sainaamaan uusia nimiä, vaan ottavat rosteriin mieluummin jo nimensä vakiinnuttaneita ja tuotantoa valmiiksi julkaisseita yhtyeitä, joilla edes kohtalainen levymyynti on suht varma nakki. Eli saapa nähdä pitääkös tuo Ruins laittaa sitten omakustanteisena pihalle. Odotellaan kuitenkin vielä.
Jami: Keikkaa vois tehä helevetisti enemmän. Sitä kautta kai se lähtis. Ja tuntuu että keikkaa ois helpompi saada kun ois levydiilin omaava bändi. Eli ku joku vaan julkaisis lätyn ni perkele!
Antti: Niin kuin haastattelija aikaisemmin totesikin, tuo Corpset mielestäni jotain uutta ja omankuuloista meininkiä Suomen metallikentälle. Tämän kuitenkaan tarkoittamatta sillisalaattimaista kaaosta tai itsetarkoituksellista instrumenttirunkkailua.
- Tehdään vahvoja biisejä ja biisikokonaisuuksia ja lyödään se naamalle periksiantamattomalla intensiteetillä, mikä ainakin mun mielestä hieman tämän hetken metallibändeiltä jää puuttumaan. Siis että oikeasti tullaan naamalle ja survotaan se homma kurkusta alas eikä jäädä turhia kyselemään. Semmonen Chuck Norris -tyyppinen lähestymistapa, vaikka melodiaa biiseistä löytyykin. Ja livenähän me tapetaan kaikki!
Jari: Siis oikeesti mehän ollaan Suomi-metallin Bud Spencer ja Terence Hill.
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Heikki Santasalo, Toni Tieaho
