Combichrist (NOR/USA), Mortiis (NOR)
16.02.2011
On The Rocks / Helsinki
Täyteen ammuttu tupa ja tiiliskivien lailla kupoliin uppoava elektro-industrial on hyvä resepti ystävänpäivän viettoon.
Ystävänpäivä ei lukeudu lempijuhliini, mutta saa Valentinon päivästäkin jotain työstettyä, kun paikan päälle ilmestyvät oikeat bändit. Synapsin synkkien ystävänpäiväjuhlien piti alkuperäisten suunnitelmien mukaan olla kaksipäiväiset, mutta kun artistien kiertuebussi hajosi Länsi-Ruotsin hyytävään talveen, oli kumpikin tapahtuma hetken aikaa uhattuna. Tampereen keikan peruunnuttua näin ikävällä tavalla jäi jäljelle ainoastaan Helsingin keikka, jota oli paikan päälle kerääntynyt seuraamaan täysi tupa.
Loppuunmyyty On The Rocks ei tahtonut selviytyä keskiviikon yllättävästä yleisöryntäyksestä, minkä johdosta moni lipun ostanut sai jonottaa ulkona kovassa pakkasessa puoli tuntia, jotkut kovaonnisimmat ehkä jopa pidempään. Syväjäädytyksen jälkeen oli vuorossa jonotus halki baarin, alakertaan johtavien rappusten sekä niiden päässä olevan narikan ohi, ennen kuin jonomuodostelmasta sai viimein vapauduttua. Tiivis tunnelma on tietysti positiivinen asia, mutta kun joka paikka on tupaten täynnä ja kaikkea saa jonottaa alkaa avoiminkin mieli hiiltyä. Onneksi illan musiikillinen anti oli huomattavasti puitteita sekä järjestelyitä tasokkaampi.
Illan avasi entinen peikko- ja nykyinen rastaherra Mortiis, joka on työstänyt tulevaa The Great Deceiver -albumiaan muutaman viime vuoden ajan. Alkujaan kiekko valmistui jo vuonna 2008, mutta sen julkaisu on vain venynyt, ja nyttemmin uutta materiaaliakin on syntynyt jo runsain mitoin. Aikaa edellisestä kunnon studioalbumista on päässyt vierähtämään melkoinen tovi, sillä The Grudge ilmestyi muinoin syksyllä 2004. Tyydyttääkseen faniensa pitkäksi venähtänyttä odotusta julkaisi Mortiis albumillisen tulevalle kiekolleen soveltumatonta materiaalia, josta itsestään saatiin luotua napakka paketti. Kyseinen ”ylijäämäbiiseistä” kasattu albumi on nimeltään Perfectly Defect ja sitä tarjotaan, ainakin toistaiseksi, täysin ilmaiseksi Mortiisin nettisivuilta.
Mittavan jonon takia pääsin paikan päälle vasta siinä vaiheessa kun Mortiis esiintyi jo lauteilla, tosin menossa oli vasta ensimmäinen kappale, joten tappiot saatiin minimoitua. Lavalle oli jo roudattu valmiiksi Combichristin soittovälineet, mistä syystä jo valmiiksi pieni estradi oli nyt entistäkin piskuisempi. Nelimiehinen ryhmä ei antanut kuitenkaan ahtauden haitata, vaan pisti itsensä likoon ihailtavalla intensiivisyydellä.
Soundillisesti tupaten täyteen pakattu klubi toimi yllättävän hyvin, elävän massan imiessä itseensä ämyreistä tulvivaa ääntä ja väen huutaessa sitä takaisin estradille. Yleisö selvästi vierasti uunituoreita kappaleita, mutta Smell of Rain ja The Grudge pitkäsoittojen luottoraidat toimivat, kuten olettaa sopikin. Tutuimpien raitojen aikana nyrkit kohosivat toistuvasti ilmaan ja biisien lyriikoita huudettiin, karjuttiin sekä kiljuttiin kuten kukin vain osasi. Klassikkojen voimia väheksymättä setin ensimmäiseksi kohokohdaksi nousi silti heti alkumetreillä kuultu, Perfectly Defectin aloitusraita Closer to the End. Kyseisessä kappaleessa yhdistyvät Mortiisiin mennyt ja tuleva tavalla, jota soisi kuulevan tulevalla pääteoksellakin sitten joskus hamassa tulevaisuudessa.
Monia vanhemmista kappaleista oli muokattu kovalla kädellä uuteen uskoon, mikä taisi olla pienoinen kulttuurishokki useammalle pitkän linjan fanille. Rankasti uudistetuista ralleista luottosiivu Way Too Wicked puri tuoreessa kuosissaankin, mutta lähes yhtä rohkealla kädellä käsitelty Decadent and Desperate tuntui painuvan hienoisesti yleisön vastaanottokyvyn alati häilyvän takarajan yli. Vanhoja kappaleita voi ja saa toki muuttaa, mutta kaikki työstö ei välttämättä johda parantuneeseen lopputulokseen.
Mortiis otti rajatusta ajasta ja vielä rajatummasta tilasta kaiken mahdollisen irti, antaen yleisölleen ensiluokkaisen kokemuksen. Uuden materiaalin ja tuoreiden versioiden ujuttaminen settiin kertoi myös siitä, että Norjan ex-peikko on todella astumassa jälleen yhden rajan yli. Ilmestyi The Great Deceiver sitten tänä vuonna tai ei.
Norjasta Yhdysvaltoihin siirtynyt Combichrist pisti myös palettiaan uusiksi viimesyksyisellä Making Monsters -albumilla. Tanssilattioiden goottibileistä uransa startannut ja sieltä vuosi vuodelta yhä raskaampaan suuntaan luovinut orkesteri vahvistui Pohjois-Amerikan kiertueella jo kitaristilla, kun Wes Borlandista tuli ensin jatkuva livevieras ja sittemmin vieläpä puolivirallinen jäsen. Euroopan puolelle Borland ei kuitenkaan saapunut, joten Combichrist rantautui On The Rocksin lauteille nelimiehisessä muodossa.
Yhtyeen viimekesäinen juhannuskeikka Berliinissä oli mielenkiintoinen tapaus, kun rytmiryhmän soitinten heittely tahtoi karata käsistä. Tällä kertaa moiset mittelöt jäivät kokematta, eikä soitinten viskomiseen olisi edes ollut riittävästi tilaa. Mortiisin tavoin Combichrist osasi kiskaista ilmoille juuri optimaalisen määrän ääntä, jolloin kappaleet tippuivat tiiliskivien tavoin kansan kollektiiviseen otsaan.
Tuskastuttavan pitkän intronauhan päätteeksi rumpali Joe Letz, perkussionisti Trevor Friedrich sekä järkälemäinen konevastaava Z Marr kapusivat lauteille, ja heidän seurassaan kulki etäisesti Andy LaPleguaa muistuttava tyylikäs herra, joka osoittautui pian bändin oikeaksi laulajaksi. Taakse olivat jääneet meikit, lyhyt keesi, sekä huomattava määrä kiloja, joten edellisen levyn muutokset ulottuivat nyt myös ulkomusiikillisiin kohtiin.
Tuore albumi oli luonnollisesti vahvasti esillä, ja heti ensirynnistyksessä ilmoille saatettiin vauhdikas Just Like Me, tätäkin raivoisampi Follow the Trail of Blood, sekä painostavuutta asteen hitaammasta ja kieroutuneemmasta suunnasta etsivä Throat Full of Glass. Combichrist sai lämmittelijöidensä tavoin kiittävän arvosanan esiintymisensä aktiivisuudesta, sillä Letz ja Friedrich pysyivät hädin tuskin pattereidensa takana. Mitä itse herra LaPleguaan tulee, niin edestakaisin estradia harpponut vokalisti oli jälleen kerran myrskyn ydin, sekä raivoisan voiman keskus, johon kaikki ilmassa oleva sähkö tiivistyi.
Yleisö otti avosylin vastaan niin uudet kuin vanhatkin rallit, tosin äänikliimaksi saavutettiin luultavimmin Get Your Body Beat -ässän aikana, ja olihan tuo sopivaakin sillä kyseessä on sentään kappale, joka nosti Combichristin aikoinaan divarista mestaruussarjaan. Rakenteiden kestävyyttä koetteli myös Electrohead, jonka aikana yhteishuuto saavutti melkoiset mitat. Tuoreiden kipaleiden suosimisen kyllä ymmärtää, mutta reaktioiden perusteella uudet välimallin kappaleet, kuten Slave to Machine ja Fuckmachine, olisi voinut heivata suosiolla biisilistalta mäkeen. Näin olisi saatu tilaa parille vanhemmalle ässälle, mutta erinomainen bändin esitys oli jo näinkin. Jostain on aina valitettava ja tällä kertaa allekirjoittanut jäi kaipaamaan tasaisempaa luotausta tuotantoon.
Näin tukevaa annosta elektro-industrialia kelpaa taas sulatella jonkin aikaa, eikä edes kylmän maailman pakkaslukemat purreet kotimatkalla niin terävästi, kun illan konelanaus lämmitti kotiovelle saakka. Lisää tätä!
Teksti ja kuvat: Mika Roth
