Murmansk, Huminoita
15.04.2011
Nuclear Nightclub / Oulu
Pohjois-Suomessa tarjottiin perhanan taitavaa jamittelua sekä äänivalliin luottanutta lattiaantuijottelua.
Kumpikaan Nuclear Nightclubin perjantai-illan yhtyeistä ei ollut minulle tuttu kuin maineeltaan ja muutamien kuultujen, joskin ihan miellyttävien irtobiisien perusteella, joten odotin mielenkiinnolla millaista materiaalia olisi luvassa. Joskus tällaisia soitellen sotaan sinkoutuvia iltoja on oltava itse kullakin, jotta pysyy uudessa suomalaisessa musiikissa ja yleisessä livetarjonnassa perässä. Kehuja ovat puolin ja toisin sekä Huminoita että Murmansk keränneet, joten odotukset olivat pääosin plussan puolella.
Viisihenkinen Huminoita saapasteli lavalle ensimmäisenä. Pelin henki oli varsin selvä lattian ollessa täynnä jos jonkinlaista hipihtävää hiihtäjää ja lavan puolella lojui lukuisia eri efektipedaaleja sun muita härpäkkeitä - joiden tähden saatiin kokea myöhemmin myös hieman teknisiä ongelmia, jotka kuitenkin hoidettiin varsin smoothisti soitellen pois alta.
Keikkaa seuratessa mieleeni hiipivät vanhan kotikaupunkini ylpeydet eli maanmainio Hidria Spacefolk, jonka intensiivistä jammailua Huminoiden touhuilut parhaimmillaan kuulostivat. Hidria on kuitenkin enemmän melodista kamaa, kun taas Huminoita tuntui luottavan enemmän noisemaiseenkin äänivalliin, jonka salli vyöryä yleisön ylitse. Suurimman ilonaiheen allekirjoittaneelle tuotti muutamissa kappaleissa läpitunkevan päällekäyvä saksofonisoundi, joka toi kakofoniaan juuri tarvittavaa ryhtiä. Yhtyettä on toisinaan verrattu myös Sigur Rósiin ja hiljaisimmillaan bändissä samaa fiilistä hieman onkin, mutta mitään kovinkaan melankolisen hartaita tai kauniita tunnelmia ei Huminoita tavoita, josko tuskinpa sitä yrittääkään.
Muutaman pitkän biisin verran kestäneen, kieltämättä perhanan taitavan jamittelukeikan loppupuolella alkoi tuntua jo vähän siltä, että ollaan menossa muniinpuhaltelun puolelle nautinnosta karsien - ongelma josta jo edellä mainitut avaruusveijarit eivät koskaan kuitenkaan ole kärsineet. Biisimatsku itsessään ei ollut aivan ykköstä ja viimeisessä kappaleessa ei ollut sellaista voimaa kuin mitä siinä olisi voinut olla. Encorea ei kuultu, mutta ei sitä myöskään kukaan pyytänyt.
Huminoiden perässä lavalle astellutta Murmanskia on kuvattu eri lähteissä niin krautiksi, noiseksi kuin stoneriksi, joten toiveissa oli kuulla jos jonkinlaista hypnoottista leijuntaa. Noh, meininki oli sittenkin ehkä lähempänä tukka silmillä varpaankärkiin tuijottelevien ujostelijoiden alternative- ja indie-tavaraa pienillä stoner-mausteilla, mutta kyllä se ihan hyvin kelpasi silti. Krautin perinteitä en kyllä kuullut missään... Armoa ei kuitenkaan yleisölle annettu ja runtua piisasi ihan kiitettävästi.
Äänivalli oli oikeastaan tasaisen tappava vähän tylsistyttävässäkin mielessä ja myönnettävä on, että erityisesti ummikolle kappaleet sekoittuivat iloisesti toisiinsa vain ajoittain satunnaisten, niin sanottujen hyvien kohtien, noustessa esille. Pedaalien sun muiden härpäkkeiden määrä tuntui vain lisääntyneen jo varsin mittavalla kalustolla varustettujen Huminoiden vedosta, mutta kitaran ja basson soundissa ei mielestäni kuulunut kaikkeen siihen määrään oikeuttavaa vaihtelua - olen pahoillani, mutta olen maallikko. Jos edessäni on joltain tuomiopäivän koneelta näyttävä määrä elektroniikkaa, niin myös odotan, että niitä namiskoja painamalla alkaa katosta sataa meteoriitteja ja neitseitä.
Erityinen ilo oli kuitenkin ajoittain kitaraankin tarttunut laulajatar Laura Soininen, joka julisti hennosta ulkonäöstään huolimatta sanomaansa kuin sata valkyyriaa ja jolla oli enemmän karismaa kuin yhtyeensä miespuolisilla jurottajilla yhteensä. Hieman kummeksuttavaa olikin, että neito sai seistä ja jammailla lavan sivussa, kun äijät pomppivat efektipedaaliensa päällä etualalla.
Yleisöä oli Murmanskin kohdalla ehkä hieman vähemmän lattialla kuin Huminoita-orkesteria tapittamassa ja tietty jäykistely vaivasi lävitse keikan, vaikka eturivissä suhteellisen riehakasta peliä olikin - ja pitivät katsojat näkemästään sen verran paljon, että yhtye kapusi vielä pari kertaa lauteille takaisin. Itse kuitenkin tyydyin seuraamaan toisen encoren jo kauempaa ja lähdin raahustamaan kotiin korvien vielä soiden, vakaana aikomuksenani seurata tulevaisuudessa kummankin yhtyeen kehitystä - ja jos mahdollisuus kohdille tulee, niin toki menen tapittamaan toistekin, vaikka tämän perusteella sanoisin molempien yhtyeiden olevan minulle parempia kokemuksia levyltä.
Teksti ja kuvat: Mikko Lamberg
