Presidents of the United States of America: II (1996)
16.07.2013
Grungen jälkilöylyissä menestystutkassa välähtäneen orkesterin toinen täyspitkä paljastui ajattomien powerpop-helmien aarreapajaksi.
Leikitään mielikuvabingoa. Sanon sinulle aikakauden, musiikkityylin ja sijainnin, ja sinä kerrot mitä siitä tulee mieleen. Valmis? Okei, täältä tulee: 90-luvun puoliväli, alternative rock ja Seattle. Mitä tuli mieleen? Ei varmaan ainakaan iloisesti virnuileva kaksikielistä kitaraa soittava kaljupää, joka rallattelee kissoista, persikoista ja supermalleista tukevan rullauksen päälle.
Menestyksen kannalta seattlelainen Presidents of the U.S.A tai PUSA jäi välähdykseksi tutkassa, mutta jälkikäteen tarkastellen bändi oli omanlaisensa valopilkku. Nimikkodebyytin ilmestyessä vuonna 1995 grungen kovimmat vuodet olivat jo takana – liekö Kurt Cobain vienyt ne mennessään, sillä 90-luvun alussa suosioon nousseiden rock-bändien saralla elettiin murroksen aikaa. Alice In Chains taisteli Dirtin (1991) seuraajaa kasaan vokalisti Layne Staleyn upotessa syvemmäs päihdespiraaliinsa, Soundgarden taisteli Superunknownin seuraajaa kasaan, ja vaikka Down on the Upside (1996) olikin ihan hyvä luomus, hiipui orkesterikin sen myötä pitkäksi aikaa. Pearl Jam taisteli No Coden (1996) kasaan, ja edeltäjiinsä nähden levy floppasi vahvasti sekä yleisön että kriitikoidenkin mielestä.
Seattlen ulkopuolella tilanne näytti samaan tapaan nihkeältä. Weezer päkersi kasaan Pinkertonia (1996), jonka hienous huomattiin noin kymmenen vuotta levyn ilmestymisen jälkeen. Seurauksena bändistä kuultiin seuraavan kerran vasta vuosituhannen vaihteen myötä. Red Hot Chili Peppers taisteli nitisevällä kokoonpanolla esiin One Hot Minuten (1995), joka oli raskas, synkkä ja kompasteleva floppi. Dinosaur Jr. :kin hiljeni Hand It Overin (1997) jälkeen hyväksi aikaa. The Smashing Pumpkinsilla sentään pyyhki paremmin kuin koskaan - lukuunottamatta Mellon Collie and the Infinite Sadnessin kiertueen keskeytymistä live-kosketinsoittaja Jonathan Melvoinin yliannostuskuoleman johdosta, joka puolestaan johti rumpali Jimmy Chamberlinin potkuihin ja synapop-painotteiseen Adore –levyyn (1998), joka floppasi ilmestyessään.
Huh. Samalla kun ysärin alternative rockin suuret nimet ajautuivat itse kukin omanlaisiin edellä esitettyihin vastatuuliinsa, alkoi bändien jättämä tyhjiö täyttyä lupaavista tulokkaista, kuten Creed ja Moist, ja mitä niitä muita yksisanaisia, täysin unohdettavia pseudo-grungebändejä nyt olikaan. Vähän masentava skenario, jossa ärsyttävän pitkällä nimellä varustetun PUSAn debyytiltä lohjenneet pienoiset hitit Kitty, Peaches ja Dunebuggy näyttäytyvät virkistävinä poikkeamina. Bändin toinen pitkäsoitto antoi kaikki merkit yhä suurempaan suosioon ponnahtamisesta, mutta suuri yleisö käänsikin selkänsä, ja orkesterin osaksi jäi pienehkö kulttisuosio.
Ei tunnu merkityksellistä pohdiskella miksi se ei menestynyt niin kuin oli tarkoitus, vaan iloita siitä hyvästä, että tämä kyseinen, aikoinaan luokkaretkellä Helsingissä ostamani levy kaivautui naftaliinista esiin täysin sattumalta. Leimallisesti sisältö on puhdasta ysäriä, mutta nostalgian sijasta sen kuoren alla majailee roima nippu ajattomia powerpop-veisuja puettuna omalaatuisiin asusteisiin. Stemmojen kannalta bändi vetää vertoja Weezerin debyytille, ja trio kuulostaa pelkistettynäkin hieman itseään paksummalta, kiitos matalalle omituisella kielikombinaatiolla viritettyjen ”basitarin” ja ”guitbassin”.
Tyylillisesti määritellen II on melkoinen sillisalaatti. Lunatic to Love ja riemastuttava soittokamaylistys Toob Amplifier kaahaavat punkrockin rajamailla, pirteästi suriseva Volcano omaa Beach Boys-piirteitä ja ihastuttavan rock’n’roll-pianon. Mach 5 sen sijaan rämäyttää suorilta polkimen pohjaan ja suuntaa moottoritietunnelmiin Tiki Godin pahaenteisen rullauksen muistuttaessa sitäkin enemmän 70-luvun hard rock-remellyksiä. Parhaimmillaan bändi on hypertarttuvien ja eläväisten powerpoppien parissa, kuten stadionmaisiin mittasuhteisiin kasvava Bug City ja erityisesti Supermodel, tuo turhanpäiten hukattu hupihelmi.
Rehellisyyden nimissä on todettava, että aivan täysin sillisalaatti ei vakuuta. Twig jää vähän tylsäksi jankutukseksi, etelävaltiomainen boogie-löntystys Bath of Fire tuntuu olevan ihan väärässä paikassa ja huvittava jatsisekoilu Froggie hujahtaa joka kerta ohi vähän kuin vahingossa. Kolme hutia neljästätoista on kuitenkin aika komea suoritus, eikä vilkkaasti etenevä kokonaisuus liiemmin kärsi notkahduksista.
Huomionarvoisinta onkin levyn ominaisfiilis, josta välittyy soitannan riemu, kieliposkinen sanoitusmaailma (”yeah, she´s super colossal / she´d make a fascinating fossil”) ja kaikenlaisen yrmyotsaisuuden totaalinen uupuminen. 90-luvun puolivälissä pirteä hölmöily ei kaikesta päätellen sopinut kuvioon, mutta mitäs sitten – maailmassa riittää vielä aurinkoisia päiviä, joiden valoisuuden voi tuplata lyömällä tämän albumin soittimeen kohtuuttomalla äänenvoimakkuudella. Urpot ilmakitaraposeeraukset sallitaan!
(Yllä: potentiaalinen skenaario ilmakitaratemppuilulle)
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: presidentsrock.com
