The Dandy Warhols (US)
18.11.2003
Liverpool Academy/Liverpool/UK
Odotettavissa oli kolmen tunnin show The Dandy Warholsin seurassa, mikä voisikaan olla hullumpaa ja hienompaa tiistai-illan viettoa? Yliopiston Academylle oli kerääntynyt noin tuhatpäinen kannattajakunta hieman ennen iltakahdeksaa, jolloin maratoonin oli määrä alkaa. Valot loivat hienon tunnelman jo ennen keikkaa ja nostivat odotuksia yhä enemmän. Tällä kertaa ei kuunneltu hyviä eikä huonoja lämppäreitä vaan päästiin suoraan asiaan melkein aikataulussa.
Samalla hetkellä, kun The Dandy Warhols asteli lavalle, nousivat mieleen kesäiset muistot Provinssirockista. Ei niinkään itse keikka, joka allekirjoittaneen osalta jäi vain muutamaan viimeiseen biisiin, vaan ne hulvattomat jatkot! Muutamat muutkin turkulaiset taitavat muistaa nämä festivaalin päätöskekkerit, joilla myös Dandy Warholseihin tehtiin tuttavuutta... Tällä kertaa ei oltu festareiden makuisessa Suomessa, vaan Liverpoolissa ja The Dandy Warholsin kiertueen ainoalla Pohjois-Englannin keikalla. Parin viime kuukauden aikana David Bowieta lämmitellyt bändi oli loistavassa vireessä ja hyvällä tuulella heti alusta asti. Illan tarkoituksena oli soittaa lähes kaikki biisit kaikilta neljältä levyltä ja melkein siihen päästiinkin. Vähän väliä yleisö sai tehdä toivomuksia, tai bändi keskusteli keskenään. että mitä soitetaan seuraavaksi? Toki keikalla oli juoni ja jonkinlainen suunnitelma, mutta ”vapaat kädet” toivat taiteellista luovuutta.
Upeat valoshowt taustascreenillä seurasivat keikan etenemistä rauhallisemmista, melkein Massive Attack –tyylisistä fiilistelyistä rankempaan rockailuun. Kommunikointi yleisön ja bändin välillä oli mitä parhainta. Laulaja-kitaristi Courtney Taylor-Taylorin välispiikit huvittivat niin bändiä kuin kansaakin. Juttua saatiin kuulla niin scous -murteesta kuin levy-yhtiön haastamisesta oikeuteen, koska tuotannossa ei oltu annettu täysin vapaita käsiä bändin kokeelliselle musiikille. Tottakai tapoihin kuuluu myös naapurikaupungin Manchesterin mollaaminen ja edellisten loistavien keikkojen muisteleminen. Vaikka keikalla kuultiinkin kattavasti biisejä kaikilta levyiltä, oli pääpaino toki uusimmalla Welcome To The Monkey House -albumilla. Biisit alkoivat olla tuttuja porukalle, mutta suurimmat yhteislaulut kuultiin hieman vanhempien hittien aikana. Laulaja Taylor-Taylor oli itse kuningas bändissä. Vaikka rumpali Brent DeBoer kovasti flirttailikin instrumenttiensa takaa, kitaristi Peter Loew antoi osansa keikalle ja kosketinsoittaja-basisti Zia McCabe kilpaili kaupungin lyhyimmän hameen tittelistä, tosin hieman eri tyyliluokassa kuin paikalliset, eivät he vetäneet millaan vertoja laulajan karismaattiselle egoistisuudelle. Totuuden nimessä täytyy myöntää, että kyllä Taylor-Taylor osaa myös laulaa ja käyttää ääntään loistavasti, joten ei karismasta tyylikkään bändin laulajalla koskaan haittaakaan ole.
Kolmen tunnin keikkaa ei kukaan varmasti pysty soittamaan ilman taukoja, joten puolivälissä porukka toivotettiin kaljalle ja tupakalle. Viiden minuutin breikki pysyi aikataulussa, ja pian bändi oli taas lavalla. Keikka jatkui loistavalla meiningillä ilman pelkoa liian aikaisesta lopetuksesta. Erikoinen huomio tuli tehtyä, kun pääsin aivan lavan eteen tauon jälkeen: laulaja Taylor-Taylor oli vaihtanut housunsa. Liekö liian kuuma, vai vain epämukavat housut?
Elektro-punkkia, melodista rockia ja hieman 80-luvun glam-vivahteita sisältäneet soundit saivat porukan jammaamaan kuin viimeistä päivää aivan loppuun asti. Jossain kahden ja puolen tunnin paikkeilla kuultiin yksi bändin varhaisimmista hiteistä Boys Better, joka on yleensä soitettu keikan viimeisenä. Jengi oli hieman ihmeissään, että meinaavatko he jo lopettaa, meille oli luvattu kolme tuntia? Mutta ei huolta, viimeinenkin puoli tuntia täytettiin loistavilla biiseilla ja iskevillä spiikeillä. Vaikka lähes kaikki kahdeksan vuoden materiaalista oli jo kuultu ja olo oli täydellinen, jäi yleisö vielä taputtamaan melkein vartiksi keikan jälkeen. Se halusi lisää, vaikka fysiikka ei varmasti kovin monella olisi jaksanutkaan tätä maratoonia jatkaa. Kello oli jo yli yhdentoista, kun porukka alkoi väkisin vääntäytyä ulos enemmän tai vähemmän kramppaavin jaloin ja äärettömän janoisina. Lopuksi täytyy vain todeta, että What a man, What a band, What a gig. What a show!
Nelli Korpi
