Hittegods, Deathlike Silence, Pentatonik, Captain Tojala
02.03.2005
Stella Star Club/Helsinki
Keskiviikkoillan viihdykkeeksi oli Stella Star Clubilla tarjolla tällä kertaa oikein neljä bändiä. Arki-illaksi näin mittava esiintyjälista tarkoitti väistämättä sitä, että ensimmäisen keikan olisi käynnistyttävä jo kovin varhaisessa vaiheessa. Niinpä tullessani kymmeneltä paikalle en ehtinyt juuri narikkaa taakseni jättää, kun salin puolelta kuuluivat jo ensimmäiset livekitara lähtöiset äänet.
Ulko-oveen kiinnitetty bändilista tiesi kertoa, että ensimmäisenä esiintymisvuoron saisi Hittegods. Tämä oudohkosti nimetty orkesteri oli valmistelevaa tutkimustyötä tehdessä osoittautunut pulmaksi, sillä en löytänyt siitä ennakkoon mitään tietoa. Ei keikkamainoksia, ei kotisivuja, ei mitään.
Trio aloitti settinsä soittaen puolityhjälle salille. Laulaja/kitaristi ja taustalauluja silloin tällöin kajautteleva basisti eivät tuntuneet pääsevän aluksi kitkattomaan yhteistyöhön toistensa ja rumpalin kanssa. Liekö syynä klubin selkeästi kylmä ilma (+17 astetta, tai alle), vähäinen yleisömäärä, tekniset murheet vai jännittäminen – tai kaikkien näiden sekoitus. Joka tapauksessa alku aukeni hieman kangerrellen.
Hittegods kiskoi englanninkielistä rockiaan hyvin kasarihenkiseltä pohjalta, tuoden mieleen tuon kultaisen vuosikymmenen aikaisen Neil Youngin, tosin kevyemmillä CCR-soundeilla varustettuna. Nopeammissa vetäisyissä bändi rullasi ihan mukavasti, mutta hitaammat ja kevyemmät viisut olivat paikoin aikamoista pakkopullaa. Sinänsä ikävää, että juuri kun bändi alkoi saamaan otetta hetkestä, olikin jo aika viimeisen biisin. Mukava avaus illalle silti kaikin puolin.
Seuraavana lavalle kapusi turkulainen Deathlike Silence, jonka esiintymistä olinkin jo odotellut. Oikeastaan yhtyeen keikka oli toinen todellinen syyni saapua paikalle (se toinen syy oli tietysti Pentatonik). Kun soitto sitten alkoi en voinut kuin hämmästellä kolmea kovaa tosiasiaa. Ensinnäkin bändi soundasi olosuhteisiin nähden aivan uskomattoman hienolta, toisekseen laulajatar Mayan ääni oli näin livenä vielä entistäkin upeampi, ja kolmanneksi – yhtye sai soittaa koko settinsä käytännöllisesti katsoen tyhjälle salille. Autio sali on turhauttanut monet bändit pahemman kerran, joskus niinkin pahasti ettei tapahtumasta ole jäänyt lopulta hyvää mieltä kellekään. Deathlike Silence ei sen sijaan koko keikkansa aikana osoittanut pienimmälläkään eleellä tai sanalla, että moinen sitä häiritsi. Tästä pisteet yhtyeelle. Kyseessä oli sitäpaitsi vasta kokoonpanon kolmas keikka, joten osa yleisökadosta on laitettavissa tuntemattomuuden piikkiin, samoin kotikenttäedun puute on arki-iltaisin kova paikka.
Heti alkuun kuusikko löi peliin kotisivuiltaankin löytyvän Before The Dawnin, jonka tukevoitettu liveversio tarjosi mukavasti potkua persustalle. Tätä hoitoa jatkettiin sitten Deep Purple lainalla Perfect Strangers, joka sopikin yhtyeen melodisen ja tummemman englanninkielisen metallin virtaan mutkattomasti. Biisiä oltiin sovitettu sentään riittävästi uudelleen, mikä teki siitä sekä mielenkiintoisen, että yhtyeen itsensä näköisen. Myös sellainen outous kuin instrumentaali kuului ohjelmaan, ja tämän soittajien hetken ajaksi laulajatar poistui lauteilta. Biisinä instru ei maita vavahduttanut, mutta osoitti soittotaitoa löytyvän riittämiin. Yhtyeen soundista oli suoralta kädeltä löydettävissä selkeitä viitteitä melodiseen 80-luvun metalliin, pääpainon ollessa silti tukevasti tässä päivässä. Yhtye sopiikin varmasti saumattomasti Hell On Heels kollektiiviin, johon se on äskettäin liittynyt.
Saattaa olla silkkaa kuvitteluakin, mutta jotenkin tuntui siltä että yleinen äänentaso hiipi hitaasti ylöspäin pitkin keikkaa. Etenkin loppupuolella tämä jatkuva kehitys jo selvästi söi joidenkin biisien tarttumapintoja. Myös basson äänessä ilmeni pahaa feilua puolenvälin paikkeilla, mikä onneksi korjaantui parin biisin aikana lähes kokonaan.
Yksikään meistä ei voi voittaa kelloa, joten nytkin lopun hetki tuli aivan liian nopeasti. Vahvasti alkanut setti sai arvoisensa päätöksen, kun yhtye soitti ensin upean Next To Your Graven. Biisin alakuloisen kaunis maailma puristi rintaa juuri sopivasti, vaan ei kuitenkaan niin paljoa etteikö keikan sulkenut 6ft Under The Ground rallaus olisi moista pystynyt korjaamaan.
Deathlike Silence selvisi kovista olosuhteista kunnialla, ja voitti vahvalla ja ammattitaitoisella esiintymisellään ainakin allekirjoittaneen tukijoidensa joukkoon. Odotukset keikkaa kohden olivat ennakkoon korkealla, mutta bändi ylitti ne joka osa-alueella.
Seuraavan roudaustauon aikana lavan edustan kummallakin puolella olevien kaiutintornien päälle asetettiin punaiset vilkkuvalot varoittamaan tulevasta Pentatonikin keikasta. Vastikään haastattelemani bändi saapui Stellaan soitettuaan edellisenä iltana Factoryssa. Nähtävästi pitkä ja mahdollisesti raskas matka Hakaniemestä Vallilaan ei ollut kuitenkaan uuvuttanut ryhmää liiaksi, vaan kelvottomien kuriinpalautus saattoi alkaa heti kun kahteen laulumikkiin kolmesta onnistuttiin saamaan ääntä. Tähän sitten kuluikin aikaa joitain minuutteja...
Kun edellisen aktin aikana soundit olivat tahtoneet karata loppukeikasta, alkoi puuron keitto tällä kertaa jo ensitahdeista. Tulenavauksena ammutut Vaistolla eläimen ja Mustaksi muutan menivät vielä jotenkuten, mutta sen jälkeen volakka oli yksinkertaisesti liian tuhti biisien kannalta. Eihän se niin paljon haittaa jos siivut ovat ennestään tuttuja, mutta nytkin setissä vilahteli aivan uusia ralleja, jotka eivät varmaankaan päässeet esittelemään kaikkia parhaita puoliaan. Uusista kipaleista ainakin kaksi osoitti heti ensikuulemalla selvää tarttuvuutta, mutta kun biisien nimiä ei spiikkauksissa juurikaan kuultu, selvinnevät ne vasta tulevalla pitkäsoitolla.
Edes soundilliset murheet eivät voineet kuitenkaan salata yhtyeen selvää kehitystä. Verrattuna edelliseen kertaan kun näin Pentatonikin livenä, moni asia on muuttunut. Mukaan tullut uusi basisti MK on tuonut yhtälöön selvästi lisää inhimillisyyttä, vaikka koneita rytmi- ja bassopuolelta vielä reilusti löytyykin. Mikä tärkeintä, tämän lisäksi itse bändin esiintyminen on kehittynyt, ja herrat tuntuivatkin viihtyvän lauteilla tällä kertaa aivan kuin olisivat saapastelleet omassa olohuoneessa. Tämä vapautuneisuus ei kuitenkaan missään vaiheessa kääntynyt bändiä itseään vastaan (tätäkin on joskus nähty), vaan se tarjosi tiukan nivaskan rehellisiä peruslyöntejä, joista jokainen oli tietysti varustettu vielä muutamalla koukulla. Showpuolella tarjottiin hieman blacklight ekstraa, kun pääasiassa viisikon kasvoihin maalatut kuviot paljastettiin muutaman biisin jälkeen sopivalla valaistuksella.
Setti päättyi hyvin Pentatonikmaisesti. Ensin yleisön tajuntaan taottiin riffihirviö Enkeleitä, jonka perään lyötiin vielä bändin ”videohitti” Kelvoton. Biisin päätyttyä kitaristi JP käski yleisöä häipymään, sillä ”ei me enää mitään soiteta”. Normaalistihan tällainen kommunikointi tarkoittaa sitä, että yhtye vitsailee juhlakansan kustannuksella ja soittaa hetken päästä kiltisti encoren. Mutta tämäpä yhtye ei olekaan mikään normaali, ja näin sanoessaan herrat todella tarkoittivat sitä. Eli ei enempää herkkua – tällä erää.
Ja ilta olikin sitten siinä – tai sitten ei. Listalta kun löytyi vielä yksi nimi, Captain Tojala. Kuten illan ensimmäinen, niin myös tämäkin bändi oli ennakkoon suuri mysteri. Nelimiehinen orkesteri täräytti keikkansa käyntiin niin nopeasti, että sitä tuli ihan kiire moista todistamaan. Bändin musiikkia on vaikea luonnehtia tyhjentävästi, mutta sanotaan nyt vaikka, että nelikon runttauksessa Kingston Wall tyyppinen intialaisuus vedettin Sex Pistols henkisellä puristuksella läpi metallimankelin. Niille teistä jotka ovat sitä mieltä, ettei moinen ole edes mahdollista suosittelen bändin keikalla käymistä. Saattaa henkilökohtainen universumi laajentua, ja vieläpä melkoisesti.
Vaikka yleisö oli suurimmaksi osaksi kaikonnut Pentatonikin lyötyä pillit nahkapusseihin, piti Captain Tojalan vähäinen kannattajajoukko yllä aivan uskomatonta metakkaa. Kävipä möykkä välillä jopa niin kovaksi, että itse musiikkikin alkoi jo jäädä alle, ja tämäkin bändi soitti siis aika lujaa. Kappalemateriaali ja taso vaihtelivat kuin Räikkösen kisamenestys, mutta jos pelkästä fiiliksestä ja yrityksestä annettaisiin pinnoja olisi Tojalan nelikko vahvoilla.
Nousujen ja laskujen jälkeen tämä oli mielenkiintoinen ja vähintäänkin värikäs lopetus illalle. Captain Tojala heitti venahtaneen settinsä päälle vielä encoret, ja niiden perään vielä bonus- ”Vieläks me soitetaa? Joo!” -numerot, joiden loputtua katsoin illan olevan siinä. No, rappusia ylös kavutessani alhaalta kajahti jälleen soitto päälle, mutta en enää siinä vaiheessa kääntynyt takaisin, vaan jatkoin ulos ovesta Helsingin hyiseen yöhön. Mahtoivatkohan soittaa siellä sitten ihan aamuun asti?
Teksti ja kuvat: Mika Roth
