Delphic

Ohhoh, Manboy ei olekaan hajonnut. Muutaman vuoden takainen vientitoivo on vihdoinkin saanut valmiiksi uuden levyn, sen vaikean toisen albumin. Edellinen Stretch Your Religion julkaistiin jo vuonna 2001. Sinä vuonna Manboyn nimi oli esillä joka paikassa, biisit soivat radiokanavilla, keikat olivat energisiä, levy oli täynnä toinen toistaan tarttuvampia, hittipotentiaalilla ladattuja kappaleita (hittisinkut Middle Ground, A Bore ja Stretch), ja bändillä oli esiintymisiä Suomen suurimmilla rockfestivaaleilla, joilla laulaja-basisti Karo Broman paini YleX:n Peltsin kanssa. Sitten bändi katosi julkisuudesta. Aiottua pidemmäksi venyneeseen poissaoloon olivat syynä erilaiset levy-yhtiö tekniset ongelmat. Itse asiassa tämän levyn teko aloitettiin jo vuonna 2002, ja se piti julkaistakin jo vuosi sitten. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, ja biisien hiomista jatkettiin omin päin. Kokoonpano on pysynyt samana, ja kitaraa soittaa Antti Majuri ja rumpuja Toni Sinisalo.

Vaikka Manboyn miehistö Porista kotoisin onkin, niin ei Blame The World -levyllä ole mitään tekemistä uuden (esim. Magyar Posse, Kuusumun Profeetta ja Circle) tai vanhan (esim. Yö ja Dingo) porirockin kanssa. Nykyään Turku-Helsinki-akselilla vaikuttava kolmikko on tehnyt albumillisen äärimelodisia powerrock-kappaleita, jotka kulkevat brittisävytteisesti Feederin, China Drumin, vastikään myöskin comebackin tehneen 3 Colours Redin (muistaako kukaan?) ja Snowdogsin tapaan.

Yllättävän monet levyn biiseistä kulkevat hitaahkossa tempossa: avausraita Panic antaa paremman kuvan albumin sisällöstä kuin ennakkomaistiaisena julkaistu iskusävelmä You Dont't Have What It Takes. Toinen raita The Room ja kolmantena kuultava albumin nimiraita jatkavat hitaammassa sykkeessä. Monet kappaleet kehittyvät pikkuhiljaa ja kasvavat huippuunsa pitemmässä kaaressa, kuin tihkusateesta yltyvä ukkonen. Tällä kertaa ei luoteta niin paljon tarttuvien kertosäkeiden voimaan kuin ykköslevyllä. Onkohan levyn hidas valmistumisprosessi myötävaikuttanut hidastahtisten kappaleiden syntyyn? Kyllä kerrasta päähän tarttuvia ja sinkuiksi kelpaavia biisejäkin löytyy, esimerkiksi Again ja Cold Wall ovat ensimmäisen levyn tarttuvimpien kappaleiden veroisia menopaloja. Drowning, With Closed Eyes ja päätösnumero Sit And Wait ovat kauniita, mutta samalla raskastunnelmaisia lauluja vaikkapa Bushin, Musen tai Placebon kylmien tunteenpurkausten tapaan. Tosin Karon ääni on värittömämpi ja persoonattomampi kuin Matthew Bellamyllä tai Brian Molkolla, joka kuuntelijasta riippuen voi olla joko hyvä tai huono asia.

Blame The Worldin kymmenen biisin joukosta löytyy yhtä tarttuvia melodioita kuin The Rasmuksen ympäri Eurooppa raikuvista, listoilla menestyvistä ja Music Televisionissa pyörivistä hittiveisuista. En lähde vertailemaan Karon ja Laurin ulkoisia habituksia sen enempää, mutta ehkäpä Manboynkin kannattaisi lisätä nimensä eteen määräinen artikkeli, ja sitten The Manboy voisi palkata managerikseen Seppo Vesterisen onnistuneempien maailmanvalloitussuunnitelmien toivossa.