New Aeon

Kotimaisten metallia edustavien ryhmien määrä se vain kasvaa, ja tuohon suureen joukkoon on nyt kovasti liittymässä oulusta kotoisin oleva, jo vuonna 2000 perustettu Final Dawn. Mitään kaikkein perinteisintä suomimetallia tässä ei nyt (onneksi) väännetä, sillä nelikon arsenaali rakentuu enemmänkin raskaista riffeistä, nopeista kosketinvapaista melodioista ja raaoista vokaaleista. Aiempaa levytysuraa bändiltä ei löydy eivätkä sen jäsenet ole juuri muissa yhteyksissä aiemmin esiintyneet. Viekäämme siis suurennuslasi ja kuulokoje entistäkin lähemmäs, ja katsotaan mistä tämä ryhmä on oikein tehty...

Vaikutteita on alan suurimmilta saatu aika lailla, se on selvää heti alkutahdeista, mutta jotenkin Final Dawn onnistuu parsimaan näistä vanhoista ja lukuisia kertoja käytetyistä tilkuista uudenlaisen viritelmän. Mikäli yhtyeen haluaa tunkea johonkin genreen, olisi kaikkein sopivin karsina tämänkaltaiselle möykälle kaiketi tuo kaiken nielevä melo-death. Yhtyeen vahvuudeksi on nostettava ehdottomasti sen kyky erottua muista alan joukkioista ainoastaan hienosäätämällä hieman soundiaan ja ulosantiaan. Toisaalta levyn negatiivisimmaksi puoleksi muodostuu sen paikoin teflonmainen tarttumattomuus. Tai no ehkei nyt ihan teflonmainen, mutta läheskään kaikki kappaleet eivät vain anna sitä viimeistä potkua takalistoon vaan tyytyvät vain taputtelemaan olkapäille. Kaikki tarvittavat palaset ovat selvästi kasassa, mutta kokonaisuudesta puuttuu vielä jotain.

Kahdeksan biisin mittainen debyyttimatka melodisen deathin yllättävänkin monipuoliseen maailmaan antaa joistain puutteistaan huolimatta silti myös selviä merkkejä vielä osittain kätkössä olevasta potentiaalista. Pientä sovitusten hiomista ja aavistuksen kitkerämpiä riffejä niin tiedä vielä mihin tässä päädytään.