Electric Wizard: We Live
Julkaistu: 29.07.2004
Arvostelija: Mika Roth
Rise Above
Brittiläinen stoneria suoltava Electric Wizard kävi viime vuonna lävitse todella rajuja muutoksia. Vanhasta kokoonpanosta kaksi kolmasosaa lensi pihalle/lähti kävelemään ”sisäisten erimielisyyksien” tähden, eikä ero ollut niitä kaikkein kauneimpia. Yksin yhtyeeseen jäänyt kitaristi/vokalisti Justin Osborn nappasi uudet kaverit vapautuneille tonteille, sekä kaupan päälle vielä ekstra-kitaristinkin.
Uusi kitarapainotteisempi kokoonpano jatkaa siitä mihin edellinen versio jäi, eli tässä keskitytään jälleen perinteisen stonerin hengessä rouheaan riffittelyyn ja raskaaseen poljentaan melodioiden jäädessä lapsipuolen asemaan. Vokaalit ovat suurimman osan ajasta puhtaat ja Osbornin lauluääni sopiikin kuin nakutettu itse musiikkiin. Soundit ovat reilusta säröstä huolimatta yllättävänkin kirkkaat, vaikka sitä mullan makua on luonnollisesti reilusti mukana ääni ei tule mistään maan alta.
Jokaisen kohdan tarkistus näyttää periaatteessa vihreää valoa, mutta jokin tässä mielestäni mättää kuitenkin pahemman kerran. En tiedä olenko löytänyt oman ”sokean kohtani”, mutta en vain saa tästä sitten millään mitään irti – puitteet ovat toki olemassa ja kaikki tarvittava on kasassa, mutta lopputulos kumisee silti mielestäni tyhjyyttään ja hetkittäin jopa selvää ideaköyhyyttään.
Omasta puolestani Electric Wizard olisi saanut hajota ihan lopullisestikin, sillä mitään uutta yhtye ei onnistu luomaan. Groovaavaa stoneria sanovat jotkut tästä Electric Wizardin viidennestä kokopitkästä, unettavan tylsää ja loputonta keskitien tahkoamista sanon minä.
Kommenttien keskiarvo:
Vaikka tämä levy ei mielestäni paras EW-tuotos ole, on se parempi kuin odotin sen miehistön vaihduttua olevan.
Erityisesti viimeinen biisi "Saturn's Children" nousee kaikkien aikojen doom-klassikoiden joukkoon. "Malfiore" on toinen suosikkini.
Ainoastaan nimikkokappaletta "We Live" kuunnellessa tekee mieleni painaa nextiä cd-soittimessa. Tämän johdosta ei levy saa täysiä pisteitä.
Minusta levyn ainut notkahdus on Flower of Evil, joka on aika puuduttava ja väritön tapaus viiden aivan loistavan biisin keskellä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin niin reippaasti plussan puolella, että hymy ei hyydy.
Tiukkaa soittoa, "the sun has turned to black / no turning back" -riimittelyä, maan uumenista nousevia zombinyrkkejä ja muutenkin mielettömän hieno meininki. Saturn's childrenin livuttua usvaiseen loppuunsa ei auta kuin painaa playtä uudelleen. Hieno levy.