Epic

Lifestyle, of the rich and the famous... Tämähän on se, mitä ensinnä tulee mieleen kun otetaan puheeksi yhtye nimeltä Good Charlotte. Yleisesti Amerikan punkpop parhaimmillaan (tai pahimmillaan) sekoitettuna 2000-lukuisiin grungerääppiäisiin ei välttämättä ole se ensimmäinen asia, mitä valitsen omaan soittimeeni pyörimään. Tähän ennakkokäsitykseen suhteutettuna Benji ja Joel Maddenin johtama viisikko yllättää iloisesti. Median nostamaan, varmasti melko yksipuoliseen kuvaan Maryland -lähtöisestä yhtyeestä antaa oman positiivisen värityksensä tuore pitkäsoitto The Chronicles Of Life And Death. Vaikka levy pitääkin yhä sisällään paljon Blink 182:sta, on siinä myös kauniita melodioita, reippaan iloista meininkiä, The Rasmuksen kaltaista tummahkoa voimapoppia ja jopa viihdyttävää discomaustetta.

Levy alkaa (ja päättyy, jos bonusraitaa ei lasketa) fantasiahengessä, isoeleistä orkestraatiota jostain Disneyn Fantasian ja jääshown On Ice puolivälistä, toki lähempänä jälkimmäistä. Nimiraita polkaisee homman käyntiin tuttuna iloisesti porskuttavana punkpopitteluna, jota seuraavat kaksi raitaa syventävät niin tummempaan suuntaan (Walk Away (Maybe)) kuin kaihoisia mollitaivaita maalaileviin mittasuhteisiin (S.O.S). Levyn kohokohdaksi nousee muusta kokonaisuudesta poikkeava iskevä discorokki I Just Wanna Live, joka lisää menevään keitokseen hiphop-elementtejä räpäytyksineen ja MTV-r’n’b –orkestraatioineen. Ainakin meikäläinen yllättyi löytäessään yhden vuoden iskevimmistä diskobiiseistä Good Charlotten levyltä...

Rauhallisempi syntikkavetoinen maalailu Ghost Of You, jousilla koristeltu single Predictable ja perusrallina paahtava Secrets palaavat perinteisemmän punkpopin pariin. Isoa ja melko yksinkertaista soittoa ja tietysti iskeviä koukkuja. Unelias pianoballadi The Truth puolustaa paikkaansa sytkäreitä sytyttelevine keinutteluineen, levyn kohokohtiin heti diskon perään nousee akustisella kitaralla maalaileva synkeähkön menevä The World Is Black. Tuttua hilpeää ja turvallista purkkaa tarjoillaan vielä esimerkiksi It Wasn’t Enoughilla ja Mountainilla. Musiikillisten kurotusten lisäksi myös lyriikoissa haetaan hetkittäin syvällisempiä ratkaisuja. Jonkinlaisesta henkistymisestä voisi viestiä muiden muassa voimapopahtavan isosti soiva We Believe. Uskotaan edes rakkauteen... Desibelin saaman Death -version bonusraitana soi vielä ”Amerikan-Rasmus” -henkinen Meet My Maker akustisine piilo-jatkoineen.

Yllättävän positiivinen maku tästäkin pääasiallisesti kertakäyttöpurkkaa sisällään pitävästä tuotetusta MTV-rallattelusta jäi. Rankkaahan tästä ei saa tekemälläkään, mutta näköjään – piristävillä kurotuksilla ennalta-arvaamattomiin suuntiin – tyylikästä ja... kyllä kyllä, myös iskevää.