Columbia

Mielikuvani Sophie Zelmanin aikaisemmasta tuotannosta ovat jotainkuinkin hämärät. Oletin naisen työstävän teknisesti taidokasta, mutta persoonatonta poppia radiostandardien mukaisesti. Sitä suurempi yllätys Sing And Dancen ajaton sielukkuus ja ennenkaikkea aitous on. Paras musiikki lyö ällikällä ja niin kävi nytkin.

Ensimmäinen asia, joka levyä kuunnellessa nousee esiin, on sen spontaani ja äärimmäisen välitön tunnelma. On helppo kuvitella, ettei tuota atmosfääriä ole jälkikäteen menty juurikaan sorkkimaan. Raitojenkaan lukumäärä ei kipua taivaisiin, sillä peruspaketti pysyy samana koko ajan – akustinen kitara, piano ja rummut, mielekkäästi maustettuna puhaltimilla ja harvoilla sähköisilla soittimilla. Enempään ei olekaan tarve ja loput kattaa Zelmanin hieman kuiskaava, mutta vahvasti läsnäoleva laulu.

Yllättävää Sing And Dancella on myös ettei sen kappaleita ole väkisin yritetty puristaa mihinkään tiettyyn muottiin, vaan niiden on annettu päätyä levylle siihen hetkeen sopivina ja jopa hieman hiomattomina versioina. Esimerkiksi upea avauskappale Oh Dear kestää hitaasti kiiruhtaen yli seitsemän minuuttia, eikä siinä ole sadasosaakaan liikaa. Yhdessä Freddie Wadlingin kanssa duetoitu Once voisi puolestaan olla suoraan Tindersticksin katalogista napattu, uhkuuhan se samanlaista tummaa melankoliaa ja savuisuutta.

Zelmanin vertaaaminen lauluntekijänä sellaisiin tekijänimiin kuten Aimee Mann tai Ani DiFranco ei tämän levyn perusteella ole enää mitään hakuammuntaa. Jos sävelkynä yhä jatkaa teroittumistaan lienee seuraava pitkäsoitto jo täysi kympin levy.