Thrill Jockey

Giant Sand kuuluu musiikillisten pioneerien harvalukuiseen joukkioon. Epämääräisen suuren määrän levyjä eri nimillä (Calexico, The Band Of Blacky Ranchette, OP8) julkaissut joukkio on ihanteellisesti toteuttanut omaa visiotaan, jonka mukaan viimeistelty tekninen toteutus ei ole biisien kannalta oleellista. Näinhän se ilman muuta onkin, hyvä kappale on hyvä vaikka sen nauhoittaisi c-kasetille navetassa.

Cover Magazine on kokoelmat mukaan lukien 19. (!) Hiekka Jättiläisen nimellä julkaistu pitkäsoitto. Levy per vuosi tahti on nykypäivänä äärimmäisen harvinaista, mutta aivan uniikiksi yhtyeen tekee paitsi määrä myös laatu. Erossa musiikkiteollisuuden oranvanpyörästä, Howe Gelbin on ollut helppo operoida täsmälleen haluamallaan tavalla. Ikuisesti marginaalissa, ikuisesti omana itsenään.

Vaikka tämä albumi on täynnä covereita, eroaa se jyrkästi väkinäisistä tribuuteista ja hyväntekeväisyyslevyistä. Kappalevalinnat ovat ensinnäkin outoja, tulkinnat niistä taasen alkuperäisestä huomattavasti poikkeavia ja kaiken kukkuraksi useat vierailijat tuovat teoksiin omaa persoonallisista välkettä. Mm. PJ Harveyn ja Grandaddyn erottaa helposti ilman kansivihkosen selailuakin.

Artistikatras johon Giant Sand on kajonnut on kirjava; Johnny Cash, Goldfrapp, X jne. Mukaan on mahtunut myös yksi hitti. Black Sabbathin Iron Manin Gelb on vääntänyt yökerho-jazziksi, jossa säestyksen virkaa hoitaa valuva vesihana! Mahtaa Ozzy pyöriä haudassaan, vaikka ilmeisesti elävien kirjoihin vielä noin fyysisesti lasketaankin…