Futurecords

Jos jo debyyttilevyn saatekirjeessä puhutaan kuolemattomasta mestariteoksesta, herää pienoinen kysymys tekijän suhteellisuudentajun riittävästä kapasiteetista. Levy on kyllä kunnianhimoinen, omaperäinen ja kaikin puolin onnistunut kokonaisuus – eikä esikois-etuliitteellä tarvitse tällä kertaa antaa anteeksi yhtään mitään.

Iconcrash tarkoittaa tällä levyllä Jaani Peuhun sooloprojektia. Peuhu on jo pitkään toiminut musiikin tekemisen parissa, ja aikaisempaa soittokokemusta häneltä löytyy monista tummanpuhuvista orkestereista, kuten Deadbabes, Varjo, Mary-Ann (nykyään nimeltään To/Die/For) ja Myyt. Miehen tuotantopuolen meriittilistakin on pitkän puoleinen, joten näkemystä ja kokemusta häneltä löytyy. Levyllä esiintyy lukuisia vierailevia muusikoita ja vokalisteja, mutta Peuhulla on pääasiallinen sävellys-, sanoitus-, sovitus-, tuotanto-, laulu-, instrumentti-, ohjelmointi-, äänitys- ja editointivastuu. Itsenäisyys on aina hyvä asia, mutta liiallinen itsevarmuus omasta näkemyksestä voi johtaa sokeuteen omaa tuotantoaan kohtaan. Tällä kertaa itsekritiikki on säilynyt. Masteroinnissa on sentään otettu vastaan ulkopuolista apua, nimittäin mm. Nick Caven, Musen ja David Bowien kanssa työskennellyt Ray Staff on auttanut soundeiltaan ehjän kokonaisuuden luomisessa. Vaikka kauan valmisteltu albumi koostuu pitkältä aikajaksolta syntyneistä biiseistä, niin lopputuloksesta ei hajanaista syntyprosessia huomaa.

Jylhän St. Michael -intron jälkeen Heaven's Map nostaa odotukset korkealle. Kappale kuulostaa raikkaalta gootahtavan musiikkiperinteen modernilta jatkajalta. Kärjistäen Iconcrashin musiikki tuo mieleen jousilla koristellun Nine Inch Nailsin – teiniangstistaan ylipäässeellä Trent Reznorilla on studiossa ollut referenssilevyinä My Bloody Valentinea, Joy Divisionia, Slowdivea, Mazzy Staria, Lowgoldia ja Radioheadia. Muita raskaampi The Lovers tuo yhtäaikaa mieleen sekä Dead Can Dancen että The Phoenixin lopputuloksen kuulostaessa originellilta. Monet lauluista kestävät yli viidestä minuutista melkein yhdeksään ja puoleen minuuttiin (Concordia). Pitkän puoleiset kappaleet kasvattavat jännitettään hitaasti ja dramatiikka säilyy Swanlikea lukuun ottamatta, joka kauneudestaan huolimatta hieman laahaa.

Instrumentaatioita ja ohjelmointeja on käytetty harkiten ja hyvällä maulla. Nyansseja on paljon, mutta jonkinlainen mahtipontinen minimalismi leimaa tuotantoa, joka ei kertaakaan kallistu pateettisuuden puolelle taivaita tavoitellessaan. Kappaleiden hengittäessä levyn rakenne kestää ja tuotannon ilmavuus säilyttää tarvittavan dynamiikan. Levy ei ole missään nimessä helppo, vaan se vaati keskittynyttä kuuntelua. Peuhun persoonallinen lauluääni, joka on kuin sekoitus The Rasmuksen Lauri Ylöstä, The Curen Robert Smithiä ja The Sleepy Jacksonin Luke Steelia, sopii albumin tunnelmaan erittäin hyvin pienestä väkinäisyydestään huolimatta. Peuhulla on lahjoja ja näkemystä, jotka antavat lupauksia vielä suuremmasta teoksesta, vaikka alku erittäin onnistunut onkin.