Porcupine Tree: Deadwing
Julkaistu: 06.04.2005
Arvostelija: Antti Saari
Lava
Englantilaisia on helppo haukkua. Heillä on hirvittävä ruokakulttuuri, lehdistössä päivittäin riepoteltu monarkiahallinto sekä naurettava pyrkimys pitää kiinni ikivanhoista maileistaan, tuumistaan ja paunoistaan. Ovatpa he joidenkin lähteiden mukaan vielä saksalaisiakin huonompia rakastajia. Yksi heiltä tuntuu kuitenkin luonnistuvan paremmin kuin keneltäkään muulta: proge.
Porcupine Treen edellinen albumi In Absentia (2002) oli erittäin toimiva paketti kohtuullisen helposti avautuvia progekappaleita, jotka kuulostivat paljon popimmalta kuin proge yleensä. Deadwing ei ole aivan yhtä helppo pala. Ensikuulemalta siitä ei juuri saa otetta. Paljon tuntuu tapahtuvan ja soundit kuulostavat heti miellyttäviltä. Muutaman kuuntelun jälkeen onnen kyynel alkaa kimaltaa kuulijan silmässä: aivan sama, miten paljon tästä levystä tulikin maksettua – tuo hinta oli joka tapauksessa liian vähän tällaisesta mestariteoksesta. Albumin nimikappale tekee heti selväksi, että nyt on tosi kyseessä. Lennokkaita sointuja, kovalla draivilla soitetut rummut, hienoja kosketinsoundeja, tajuttoman upeasti soitettua kitaraa. Jokainen tämän yhtyeen levy on onnistunut yllättämään uutuuden tunteellaan. Vanhoilta levyiltä tuttuja elementtejä on kyllä löydettävissä, mutta ainakaan allekirjoittanutta tuo seikka ei häirinnyt lainkaan. Etenkin, kun keitokseen on taas tullut mukaan jotain ennenkuulematonta, mm. rytmisillä sekvensseillä pelaamista esiintyy nimikappaleessa. Lieko vaikutusta yhtyeen aivojen, Steven Wilsonin tutustumisella Meshuggahiin? Silti edelleenkin melodiat ja harmoniat ovat juuri ne tekijät Porcupine treessä, joilla se erottuu edukseen muista nykyprogebändeistä. Useimmissa kappaleissa on niin paljon osia, että ne tuntuvat muodostavan oman itsenäisen albuminsa. Kestoa niillä on vajaasta neljästä minuutista kahteentoista minuuttiin. Shallow potkii aivot nurkkaan räkäisellä riffillään ja kertosäekin on sen verran rajua menoa, että en ihan isovanhemmille menisi tätä soittamaan. Lazarus puolestaan on hämmentävän yksinkertaisen kuuloinen, silmittömän kaunis kappale upeine piano-ostinatoineen ja herkkine lauluineen. Halo tuo alullaan mieleen Stupid Dreamilla (2000) olleen Slave Called Shiver-kappaleen, mutta plagioinnista ei toki ole kyse. Arriving Somewhere But Not Here on albumin pisin kappale ja osarakennetta en lähtisi musiikinteorian tentissä kirjoittamaan. Herkät osat ovat todella kauniita ja vähemmän herkät voisivat hyvin olla vaikkapa Panteraa jos laulu olisi sen tyylin mukaista.Opethin Mikael Åkerfeldt käy raapaisemassa tähän kappaleeseen pienen, kauniin kitarasoolon. Saman miehen krediiteiksi on merkattu "harmony vocals" kolmeen kappaleeseen. Myös King Crimsonin Adrian Belew kitarasooloilee kahdessa kappaleessa. Mellotron Scratch näyttää, että riitasoinnuista ne kauniit kappaleet saavat voimansa. Tämäkin kappale pääsee loppupuolella melko rokkaavaksi ja päättyy upeaan, ainakin neljän päällekkäisen lauluraidan sinfoniaan. Open Carissa on aluksi vähän kikkailun makua, mutta loppu lunastaa kaikki epäilyt vapaaksi kaikista syytteistä. Miten noin hienon särön saa kitaraan? The Start Of Something Beautiful on todellakin jonkin kauniin alku, mutta biisi kannattaa kuunnella ihan loppuun asti, asiaa nimittäin riittää paljon alkua pidemmälle. Glass Arm Shattering on kerta kaikkiaan upea päätösraita. Oi noita taustalauluja.
Oikein pelottaa, mitä voi seurata, jos Porcupine Tree vielä tästä parantaa. Jo In Absentia tuntui musiikilta, joka oli hieman liian hyvää ollakseen totta, mutta Deadwing tekee harppauksen vielä kauemmas. Tietyllä lailla edeltäjäänsä vaikeampaa musiikkia, mutta kaikkea muuta kuin turhaa kikkailua. Tunnelmia luodaan niin laajalle tajuntaan, että normaali elämä tuntuu ihan vieraalta kulttuurilta. Tämä on se levy, jonka ilmestymistä nykyprogesta ja/tai tunnelmarikkaasta musiikista pitävä ihminen on odottanut. Iso kumarrus Deadwingille.
Porcupine Tree
Vuodesta 1987 toiminut englantilaisyhtye soittaa pop-mausteista progerockia, jossa kauniit melodiat ja harmoniat loistavat.
Linkki:
Steve Hogarth & Richard Barbieri desibeli.netissä
porcupinetree.com
(Päivitetty 20.3.2012)
Kommenttien keskiarvo:
