Massacre Records

Omaleimaisuuden tavoittelu voi joskus johtaa aika äärimmäisiin ilmiöihin. Tästä on kyse myös itävaltalaisen, vuodesta 1989(!) toimineen Jack Frostin tapauksessa. Omien kuvaustensa mukaan Gloom rockia soittava poppoo vaipuu uutukaisellaan niin syvälle apeuden ja aneemisuuden suohon että sieltä ei hevillä nousta. Toisaalta moinen on kyllä ollut lähtökohtana monelle loistavallekin levylle, mutta valitettavasti Jack Frostin uutukaisen tapauksessa ei ole tästä kyse.

Levyn biisistöä voisi parhaiten luonnehtia sanalla unettava. Toki avausbiisi Me and Dark and You rytkähtää käyntiin varsin mukavasti, mutta loppujen lopuksi kovin köykäisiksi jäävät senkin eväät. Jatkossa tarjoillaan sen verran käsittämätöntä puuroa että oksat pois. Tempo pysyy lähes tismalleen samana läpi koko levyn ja laulaja Phred Phinster tarjoilee ulosantiaan niin pateettisen tasapaksulla tavalla että levyä kuunnellessa joko nukahtaa tai väkisinkin keskittyy muihin asioihin. Pahintahan tässä on vieläpä se että biisit rakentuvat niin vahvasti laulajan onnettoman suorituksen varaan, joten suurin osa levystä on innotonta kitarasointujen tahkoamista laulajan meuhkatessa hädin tuskin kuuluvasti taustalla. Kyllä musiikissa pitää olla jotain huippukohtia, kliimakseja, jotta se jaksaisi pitää kuulijan mielenkiintoa yllä. Eipä tällä levyllä kuitenkaan suoranaisesti huonoja biisejä ole, ainoastaan todella tylsiä, joten pläjäytetään nyt sentään yrityksestä puolikas tähti lisää. Kitaristit Gary Gloom ja Mournful Morales onnistuvat sentään muutaman kohtuullisen intron instrumenteistaan näppäilemään. Jos joskus järjestetään äänestys kaikkien aikojen tylsimmästä levystä, on Wannadie Songs varmasti aika kova ehdokas. Toivotaan kuitenkin että tämänkin tyyppinen musiikki löytää kohderyhmänsä, tai ainakin että levystä ei ole otettu kovin suurta painosta.