RCA

Ensimmäinen kohtaamiseni My Morning Jacket-yhtyeen kanssa tapahtui joulukuussa 2004, kun lentokentän lehtikioskissa selailin potentiaalista matkaluettavaa. Käsiini tarttui mainio Wired-lehti, eikä vähiten mukana seuranneen maistias-cd:n vuoksi. Olihan lätylle tallentunut MMJ:n lisäksi mm. David Byrnen ja Chuck D:n tuotantoa. My Morning Jacketin One Big Holiday oli kuitenkin levyn selkein helmi – asiallinen muistutus siitä, että Yhdysvaltain laajasta underground-tarjonnasta nousee uusia tekijöitä, jos vain sitä jaksaa tarpeeksi aktiivisesti seurata. Hieman myöhemmin vielä joku tuttavani kertoi bändin tehneen lähtemättömän vaikutuksen esiintyessään Conan O’Brienin ohjelmassa.

Z-levy ehti siis kerätä harteilleen jo pieniä paineita. Lisää löylyä yhtyeen saagaan heitti suuresti arvostamani Pekka Laine, jonka viiden tähden arvio Soundissa oli ennakko-odotuksilleni silkkaa mannaa. Ja kyllä - bändin yhteydessä mainitut ylisanat voin minäkin nyt pääosin allekirjoittaa. My Morning Jacket ei ehkä tee aivan niin omaperäistä musiikkia kun uskalsin aavistella, mutta laadullisesti se ei paljoa valittamisen varaa jätä. Kun kyse on eräänlaisesta psykedeelisestä sinforniarockista, on vaikea ohittaa alan kuningasyhtyettä The Flaming Lipsiä, joka viimeisen viiden vuoden aikana on vihdoinkin saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen. Yhtyeiden lähetymistapa kosmisen rokin alkujuuria kohti on hyvin samanlainen, suurimman eron löytyessä lähinnä MMJ:n raaemmasta ja säröisemmästä otteesta. Ja jos haluaa historiaa lähteä tikulla kaivamaan, niin näinhän asia oli myös Flaming Lipsin kanssa. Kuunnelkaapa vaikka Z:n nelosbiisi, What A Wonderful Man, ja sen perään mitä tahansa FL:n 90-luvun puolenvälin tuotantoa. Jos Jim Jamesin ja Wayne Coynen äänten erot jätetään huomiotta, ero on kosmeettinen.

My Morning Jacket on kuitenkin niin lahjakas yksikkö, että se ansaitsee tulla arvioiduksi ilman liiallisia rinnastuksia vakiintuneimpiin nimiin. Kun yhtye onnistuu jo uransa tässä vaiheessa julkaisemaan levyn, joka sisältää sekä polveilevaa progressiivisuutta, beatleshenkistä harmoniaa ja jopa Gram Parsonsin haamua ilmentävää outsider-countryä, voidaan puhua jo muustakin kuin tulevaisuuden varteenotettavasta tekijästä. Pikemminkin kyse on yhtyeestä, jolla on hallussaan kaikki avaimet suuren amerikkalaisen rock-albumin tekoon. Z ei sitä aivan vielä ole.