Playground

Ensimmäisistä tahdeista lähtien olen hämmästynyt. Mitä minun pitäisi ajatella ruotsalaisyhtyeestä, jonka laulaja kuulostaa Aqua -yhtyeen laulajalta, ja joka poppailee monstereista? Motown meets new wawe in pro tools, sanotaan oheiskirjeessä. No, mielipiteitä on monia. Vaikka levyllä kaikenlaista nykypäivän elektronistuneen musiikin pöhinää onkin ainakin hetkittäin kuultavissa, on levyn ote silti aikamoisen yökköpoppis.

Le Foxin laulaja Sara Edwardsson törmäsi Uppsalassa Eric Turneriin, jonka kanssa rakentui tuleva kettuyhtye. Ericin huolehtiessa yhtyeen bassorytmeistä Michael Eriksson vastaa rummuista ja koskettimista ja Andreas Wennberg näppäilee kitaroita. Yhtyeen visuaalinen ulosanti ei ainakaan levynkansien puolesta lupaa paljoa, ei tuo kansallisväreihin kääriytyminen ainakaan uskottavuutta lisää. Levylle on koottu kaikennäköistä enemmän ja vähemmän monipuolisesti musiikkimaailmassa vaikuttanutta prota, mutta tavoitteet jäävät hiukan hämäräksi.

Stone Cold And Wasted omaa jonkin asteen otetta, kuulostaa jopa hivenen ultrabimboos karkkipäivänä -osastolta, mutta miehiset taustaörähdykset pilaavat saavutetun tunnelmaosuuden. Samaa otetta on Real Lovessa ja hetkittäin Come Insidessa, tosin jälkimmäisen pilaa jälleen mieslaulaja, yäk. Vastaavaa räkäisyyden tavoittelua sietäisin Saralta enemmänkin. My Manissä 60 –lukuinen poppailu erottuu selvästi. Sataprosenttista karkkipussimusiikkia on ainakin Hooray We Are Alive. Kautta levyn mielessäni pyörii sama kysymys: Mikä hitto tämän yhtyeen tarkoitus oikein on? 60 –luku oli kovaa silloin, mutta en minä ainakaan näin kovasti sinne halua. (tosin rehellisyyden nimissä eihän minua oltu silloin edes ajateltu.) Kuunteleehan tuonkin levyn ehkä muutaman kerran, mutta siihen se kyllä meikäjannun osalta saa jäädä. People Get Happy, no minä olen kai liian kyyninen Le Foxille.