Dark Essence / Karisma

Olen aiemmin elänyt siinä käsityksessä, että kuudennen albuminsa juuri julkaiseva Aeternus olisi jonkinsortin dark metal orkesteri. Yhtyeen tuore kiekko HeXaeon osoittaa kuitenkin kiistatta, että mikäli bändi on joskus sattunutkin soittamaan tunnelmallisempaa tavaraa, ovat nuo päivät tällä erää ohitse. Tai sitten vain luokittelen termin ”dark metal” jotenkin perustavalla tavalla toisin, kuin mitä norjanmaalla on tapana.

Niin tai näin, bändin uutukainen tarjoaa siis tukevan yhdeksän raidan annoksen hieman keskitempoista nopeampaa, darkista mahdollisesti kumpuavaa, mutta selvästi death-lajikkeisiin kääntyvää brutaalia metallia. Tarkka korva saattaa erottaa myös pieniä black-kaikuja bändin matalasta juntasta ja vilkkaasti juoksevista kitarariffeistä. Moisia aatoksia edistävät vain jotkin retkueen käyttämät nopeat melodiakuviot, sekä alituisesti niitä perinteisiä kuvioita takovat rummut. Matala, useasti jopa örinän puolelle kallistuva, murina vastaa tummia ajatuksia vilisevien lyriikoiden välittämisestä, tosin tasaisen varma ja tasaisen kuuloinen jälki alkaa pitemmän päälle tasoittamaan jo vähän turhankin tehokkaasti kipaleita.

Aeternuksen ongelmaksi osoittautuukin nopeasti juuri tuo tasaisuus, joka henkii kaikista sen toimista ja ideoista. Kitarat syytävät tutun kuuloisia riffivalleja, joita rummut tukevat raskaalla ja jatkuvalla tulellaan – ihan niin kuin metallin oppikirjoissa tässä kohden sanotaankin. Kirskuvan kulmikkaat melodiat ja kiihdytykset vievät toisia kappaleita eteenpäin, toisten rakentuessa tukevamman junttau ksen varaan. HeXaeon osoittautuukin lopulta lähestulkoon sekunda laatuiseksi standarditavaraksi, joka kuluu nopeasti käytössä eikä tarjoa muuta kuin jo monesti muissa yhteyksissä paremmin toimineita ratkaisuja, sekä vanhahtaneita näkökulmia läpikaluttuihin teemoihin. Tylsää.