Vitsikkään artistinimen taakse kätkeytyvät lapinlahtelaisnuoret soittavat ammattimaisella otteella proge-vaikutteista rockia, josta tulee ensimmäisenä mieleen Absoluuttinen Nollapiste sekä YUP. Omakustanteena julkaistun, järjestyksessä toisen, kokopitkän äänimaisema on tasapainossa ja huolella toteutettu. Polveilevien sävellysten rakenteista ja sovituksista voi aistia lahjakkuuden, mutta hittejä niistä ei uskalla povata, sillä sen verran kimurantteja ne ovat.

Rajallinen elämänkokemus kuuluu BCS:n tapauksessa sanoituksissa. Niissä on haettu humoreskia absurdiutta, mutta välillä peesataan huomattavan ja huolestuttavan uskollisesti Tommi Liimatan hiihtämiä latuja. Tyylinä tällainen sanataiteilu nähdään usein nokkeluutta tavoittelevaan musiikkiin välttämättä kuuluvaksi, mutta usein siitä välittyy vain sen sisäpiirivitsimäinen vaikutelma. Aleksi Ylitalo tulkitsee sanaelmat puhtaasti ja sinänsä moitteettomasti, mutta hänen laulusoundinsa olisi enemmän kotonaan poikakuorossa kuin rock-yhtyeessä.

Kunhan yhtyeen oma näkemys ja karisma kehittyy voi siitä kehittyä vaikka mitä. Kaikki edellytyksen tähän on jo nyt olemassa, mutta vielä visio ei kiteydy riittävän omaperäiseksi lopputulokseksi, kun kontekstina on suomalaisen populaarimusiikin rikas kenttä. Vaikuttava ja kunnianhimoinen kiekko joka tapauksessa, jolle odottaa mielellään jatkoa.