Scenery Channel: Premiere

Ravel Tree

Siis voi perkele. Juuri kun alan ajattelemaan, ett� Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet ovat koko maailman mielest� ihan oikeasti vitsi, tulee t��lt� koti-Suomesta yhtye, joka tekee tuolle ylisuoritusmetallin isois�lle kunniaa k�si lipalla, ja viel� debyyttialbumillaan. Jo saatekirjeess� lukee, ett� Scenery Channelin �omaleimaista musiikkia kuvaillaan usein progressiiviseksi poprock-metalliksi�. Sitten hehkutetaan kuinka b�ndi ei kursaile yhdist�ess��n eri musatyylej� originaaliin soundiinsa.

�h. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut yhdistelm�n �progressiivinen poprock-metalli�? Ja milloin opitaan, ett� mik��n t�t� kuvailua vastaava ei ole mill��n tavalla originaalia. Miettik�� vaikka Coheed & Cambriaa. Siin� yhtyeess� parasta ovat albumien nimet. Scenery Channelin kuvailusta voisi my�s saada k�sityksen mielenkiintoisesta sillisalaatista. Sit�k��n t�m� yhdistelm� ei ole. Poprockmetalliproge tai mik� lie, on l�hes aina poprockia, jossa metalliv�liosat k�yv�t vain piipahtamassa. Ja siksi se on sitten kuulemma progea. Juice Leskinen teki, ja tekee, progempaa kamaa kuin t�m�. �rsytt��.

Perustelen �rsyyntymist�ni lis��: Scenery Channelilla on ongelma. Sen ongelman nimi on se, ett� kappaleissa on pituutta ja tahtoa soittaa, mutta ei sielua. S�vellykset tuntuvat yhdentekevilt�, ja progeus kompastelee nolosti b�ndin vaihtaessa tyyli� popista metalliin kappaleen sis�ll� yht�kki�. Kyseess� ei siis ole �kkiv��ryys, vaan k�mpelyys. Kuuntelijalle tulee kiusallinen tunne, ett� nyt on ollut pakko tehd� jotain el�m�� suurempaa, mutta ei olla oikein osattu. Mikko Lankinen laulaa tyylipuhtaasti, mutta �rsytt�v�sti siten, miten noin 80 prosenttia amerikkalaisten indie- tai metalliyhtyeiden laulajista laulaa - mieleen painumattoman tyls�ll� tavalla, joka on pahimmillaan k�nisev�n kuuloista. Kaiken huippuna joistakin kappaleiden osista kuulee, ett� ne ovat suoria lainauksia Dream Theaterilta. Olin tippua Awaken From a Dreamin (joka on muuten yksi p�tevimpi� biisej� levyll�) metallisten osien kohdalla tuolilta alas. Puhumattakaan joka ainoasta kerrasta, kun kosketinsoitinmaestro Pasi Hiltula p��see toteuttamaan itse��n. Kunnianosoituksilta n�m� jutut eiv�t kuulosta, koska Premiere on levyn� muuten t�ysin huumorintajuton, huonolla tavalla. Ironianpuute paistaa, ja lyriikat huutavat pahalle maailmalle kirosanoja, totta kai teemalevyn muotoon puettuna.

Hyv�� levyss� ovat ne metalliset osuudet, vaikka ne eiv�t omaper�isi� olekaan. Niit� saisi olla rutkasti lis��. Instrumentaalikappaleet Overture 2015 ja Escape ovat levyn parasta antia. Niiden vauhtia ja mahtipontisuutta kuuntelee eritt�in mielell��n, koska ne eiv�t ole sidottuja teksteihin ja niiden vaatimiin sovitusratkaisuihin, vaan silkkaan soittamisen iloon. Eiv�t yhtyeen j�senet todellakaan lahjattomia ole ja onkin syyt� toivoa, ett� he jatkavat ja kehitt�v�t itse��n t�ll� saralla. He eiv�t vain nyt tehneet t�ll� kertaa j�rin omaper�ist� tai hyv�� musiikkia.