Red Hot Chili Peppers: By The Way
Julkaistu: 11.07.2002
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Warner
Niille, joille Red Hot Chili Peppersin hohde ja hehkutus on sukka munassa hikisiä funkmunahuutoja päästellen riehuminen ja yleinen sekoilu, en voi suositella miekkosten tuoreinta By The Way –albumia. Ne, joille Under The Bridgen ja Scar Tissuen kaltaiset slovarit ovat sitä antoisinta pippurikamaa, tulevat todennäköisesti paremmin toimeen tämän rauhallisen 16 kappaleen fiilistelyannoksen kanssa. Kiitettävää levyssä on ainakin se, ettei se ole taatusti yhdenkään aikaisemman levyn jatko-osa, vaan oma melankolinen kokonaisuutensa. Ja kun on yhtyeen levyjen rinnalla tässä itsekin varttunut, niin jonkinasteista rauhoittumista havaitsee omissakin toimissa. Siispä voisi kuvitella By The Wayn päätyneen oikeaan osoitteeseen. Mutta onko asia näin?
Levyn avaa ehkä koko kokonaisuuden rankin tai ainakin funkein veto, nimiraita By The Way. Alun rauhallisesta starttailusta kiihdytetään alkuaikojen Kiedis -maiseen rapjuoksutteiseen väliosaan Flean antaessa liikkeen nykivällä bassolla. Eli jotain on tallella sukkamunafunknykimisestäkin. Hyvä niin! Universally Speaking onkin jo niin iisailua, ettei mokomaa meinaa Peppersiksi tunnistaa lainkaan, Kiediksestä tosin ei voi erehtyä. Auringonpaistetta ja rauhallista keinuntaa. Jonkinasteista menneiden huumevoittoisten kausien koontia harrastetaan rauhallisella This Is The Placellä. This is the place, where all the junkies go...I don’t want to give it to my baby’s kid. Levyn kovinta hittiainesta on ilman muuta leijaileva Dosed. Lay on, lay on, lay on, lay on.... Fruscianten kirkkaat kitarahelinät ovat kaunista kuin mikä! Nam!
Samaa huumekelailua jatketaan Don’t Forget Mellä. Onneksi näyttää siltä, että yhtye kokonaisuudessaan on sanoutunut irti huumehuuruista ja löytänyt parempaa sisältöä elämäänsä. Fruscianten paluu on lisännyt yhtyeen melankoliaa ja tunteikkuutta, samaa oli aistittavissa jo Californicationilla. The Zephyr Song jatkaa samoilla rauhallisilla linjoilla, Can’t Stop lähtee jälleen rapnykimiseen. Fruscianten loistavan lauluäänen käyttäminen taustoissa on toimivaa. Peppersin hemmot ovat siirtyneet biitsillä keskipäivän rantalentis/lainelautailu –riehumisesta hämärtyvän illan vaahtopäiden tarkkailuun ja iltanuotiotunnelmaan. Ei huono valinta. Saatanan kaunista kamaa on myös I Could Die For You, Midnightissa jo melkein kyllästyy tuohon fiilistelyosastoon. Olisihan tältäkin levyltä voinut muutaman melko täyteraidalta kuulostavan biisin tiputtaa poiskin.
Throw Away Your Television on sekä harkinnanarvoinen idea että erittäin juokseva biisi. It’s a repeat. Lanteita liikuttava Cabron on levyn parhaita hilpeitä biisejä. Flamencohenkinen kitara tippuu hyvin. Loppulevyä täydentävät ultrarauhallinen Tear, On Mercuryn skajenkka, Minor Thingin melankolia, Warm Tapen leijailu sekä päätösraita Venice Queen. Jotenkin odotettava kehitysvaihe ja kypsän yhtyeen levy. Ehkä kuitenkin pari biisiä liikaa.(?) Kun bändin nelikko kehuu harrastavansa ennen keikkoja tunnin tantraseksiä keskenään, on tämän levyn nauhoituksissa keskitytty aikuiseen rakastelemiseen nuoruusaikojen uhmakkaan rykimisen sijaan. Let’s grow old together.
Red Hot Chili Peppers
Funkin munkkien, kalifornialaisen Red Hot Chili Peppersin ura juontuu yhtyeestä nimeltä Tony Flow and the Miraculously Majestic Masters of Mayhem, joka vaihtui vuonna 1983 nykyiseen muotoonsa. Alkuaikojen kokoonpano oli muodossa Anthony Kiedis, Michael Balzary (joka tunnetaan paremmin nimellä Flea), Hillel Slovak ja Jack Irons. Koko kombinaation alkuperäisenä moottorina toimi kitaristi Slovak, joka opetti Flean soittamaan bassoa ja yhdessä he pyysivät korkeakouluopintoihin keskittyvää ja runoilua harrastavaa Kiedistä muokkaamaan runojaan biiseiksi. Ja näin tapahtui. Rumpuihin otettiin Irons ja bändi lähti tahkoamaan. Vaikutteita otettiin muun muassa Los Angelesin punkskenestä (the Germs, Black Flag, Fear, Minutemen, X jne.) ja funkin maailmasta (Parliament-Funkadelic, Sly & the Family Stone, jne.).
Bändin omalaatuinen soundi lähti punk- ja funkvaikutteiden ynnäämisestä Kiediksen rapinomaiseen juoksutuslauluun. Ja tietysti biletykseen. Yhtyeen soitossa voi kuulla mustan ja valkoisen musiikin lyövän kättä. Vanhemmassa tuotannossa kuuluu mustien funk ja valkoisten grunge, kun taas uudemmassa, harmonisemmassa mustien stemmalaulut ja valkoisten pop.
1984 ilmestyi yhtyeen nimeä kantava debyytti. Seuraavana vuonna tehtiin Freaky Styley yhdessä George Clintonin kanssa, 1987 The Uplift Mofo Party Plan. Niitä seurasi viiden biisin Abbey Road -EP 1988. Samana vuonna, kun Peppersin ura oli juuri urkenemassa, iski yhtyeen pahin takaisku: Hillel Slovak kuoli heroiinin yliannostukseen. Samalla Irons erosi yhtyeestä. Uusien jäsenten John Fruscianten ja Chad Smithin kanssa yhtye on saavuttanut suurimman menestyksensä. Fruscianten lähdön jälkeenkin yhtye on edelleen yksi maailman menestyneimmistä rock-bändeistä.
Linkki:
redhotchilipeppers.com
(Päivitetty 21.7.2016)
Kommenttien keskiarvo:
Tätä levyä on odotettu pitkään ja se tulee pyötimään soittimessa pitkään
By The Way, Don't forget me, the Zephyr song, Can't Stop, MinorThing
ja Venice Queen. Mahtavat olla melko gaymastereita ne jotka ei diggaa RHCP:tä.