Julkaistu: 11.07.2002
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Warner
Niille, joille Red Hot Chili Peppersin hohde ja hehkutus on sukka munassa hikisi� funkmunahuutoja p��stellen riehuminen ja yleinen sekoilu, en voi suositella miekkosten tuoreinta By The Way –albumia. Ne, joille Under The Bridgen ja Scar Tissuen kaltaiset slovarit ovat sit� antoisinta pippurikamaa, tulevat todenn�k�isesti paremmin toimeen t�m�n rauhallisen 16 kappaleen fiilistelyannoksen kanssa. Kiitett�v�� levyss� on ainakin se, ettei se ole taatusti yhdenk��n aikaisemman levyn jatko-osa, vaan oma melankolinen kokonaisuutensa. Ja kun on yhtyeen levyjen rinnalla t�ss� itsekin varttunut, niin jonkinasteista rauhoittumista havaitsee omissakin toimissa. Siisp� voisi kuvitella By The Wayn p��tyneen oikeaan osoitteeseen. Mutta onko asia n�in?
Levyn avaa ehk� koko kokonaisuuden rankin tai ainakin funkein veto, nimiraita By The Way. Alun rauhallisesta starttailusta kiihdytet��n alkuaikojen Kiedis -maiseen rapjuoksutteiseen v�liosaan Flean antaessa liikkeen nykiv�ll� bassolla. Eli jotain on tallella sukkamunafunknykimisest�kin. Hyv� niin! Universally Speaking onkin jo niin iisailua, ettei mokomaa meinaa Peppersiksi tunnistaa lainkaan, Kiediksest� tosin ei voi erehty�. Auringonpaistetta ja rauhallista keinuntaa. Jonkinasteista menneiden huumevoittoisten kausien koontia harrastetaan rauhallisella This Is The Placell�. This is the place, where all the junkies go...I don’t want to give it to my baby’s kid. Levyn kovinta hittiainesta on ilman muuta leijaileva Dosed. Lay on, lay on, lay on, lay on.... Fruscianten kirkkaat kitarahelin�t ovat kaunista kuin mik�! Nam!
Samaa huumekelailua jatketaan Don’t Forget Mell�. Onneksi n�ytt�� silt�, ett� yhtye kokonaisuudessaan on sanoutunut irti huumehuuruista ja l�yt�nyt parempaa sis�lt�� el�m��ns�. Fruscianten paluu on lis�nnyt yhtyeen melankoliaa ja tunteikkuutta, samaa oli aistittavissa jo Californicationilla. The Zephyr Song jatkaa samoilla rauhallisilla linjoilla, Can’t Stop l�htee j�lleen rapnykimiseen. Fruscianten loistavan laulu��nen k�ytt�minen taustoissa on toimivaa. Peppersin hemmot ovat siirtyneet biitsill� keskip�iv�n rantalentis/lainelautailu –riehumisesta h�m�rtyv�n illan vaahtop�iden tarkkailuun ja iltanuotiotunnelmaan. Ei huono valinta. Saatanan kaunista kamaa on my�s I Could Die For You, Midnightissa jo melkein kyll�styy tuohon fiilistelyosastoon. Olisihan t�lt�kin levylt� voinut muutaman melko t�yteraidalta kuulostavan biisin tiputtaa poiskin.
Throw Away Your Television on sek� harkinnanarvoinen idea ett� eritt�in juokseva biisi. It’s a repeat. Lanteita liikuttava Cabron on levyn parhaita hilpeit� biisej�. Flamencohenkinen kitara tippuu hyvin. Loppulevy� t�ydent�v�t ultrarauhallinen Tear, On Mercuryn skajenkka, Minor Thingin melankolia, Warm Tapen leijailu sek� p��t�sraita Venice Queen. Jotenkin odotettava kehitysvaihe ja kyps�n yhtyeen levy. Ehk� kuitenkin pari biisi� liikaa.(?) Kun b�ndin nelikko kehuu harrastavansa ennen keikkoja tunnin tantraseksi� kesken��n, on t�m�n levyn nauhoituksissa keskitytty aikuiseen rakastelemiseen nuoruusaikojen uhmakkaan rykimisen sijaan. Let’s grow old together.
Funkin munkkien, kalifornialaisen Red Hot Chili Peppersin ura juontuu yhtyeest� nimelt� Tony Flow and the Miraculously Majestic Masters of Mayhem, joka vaihtui vuonna 1983 nykyiseen muotoonsa. Alkuaikojen kokoonpano oli muodossa Anthony Kiedis, Michael Balzary (joka tunnetaan paremmin nimell� Flea), Hillel Slovak ja Jack Irons. Koko kombinaation alkuper�isen� moottorina toimi kitaristi Slovak, joka opetti Flean soittamaan bassoa ja yhdess� he pyysiv�t korkeakouluopintoihin keskittyv�� ja runoilua harrastavaa Kiedist� muokkaamaan runojaan biiseiksi. Ja n�in tapahtui. Rumpuihin otettiin Irons ja b�ndi l�hti tahkoamaan. Vaikutteita otettiin muun muassa Los Angelesin punkskenest� (the Germs, Black Flag, Fear, Minutemen, X jne.) ja funkin maailmasta (Parliament-Funkadelic, Sly & the Family Stone, jne.).
B�ndin omalaatuinen soundi l�hti punk- ja funkvaikutteiden ynn��misest� Kiediksen rapinomaiseen juoksutuslauluun. Ja tietysti biletykseen. Yhtyeen soitossa voi kuulla mustan ja valkoisen musiikin ly�v�n k�tt�. Vanhemmassa tuotannossa kuuluu mustien funk ja valkoisten grunge, kun taas uudemmassa, harmonisemmassa mustien stemmalaulut ja valkoisten pop.
1984 ilmestyi yhtyeen nime� kantava debyytti. Seuraavana vuonna tehtiin Freaky Styley yhdess� George Clintonin kanssa, 1987 The Uplift Mofo Party Plan. Niit� seurasi viiden biisin Abbey Road -EP 1988. Samana vuonna, kun Peppersin ura oli juuri urkenemassa, iski yhtyeen pahin takaisku: Hillel Slovak kuoli heroiinin yliannostukseen. Samalla Irons erosi yhtyeest�. Uusien j�senten John Fruscianten ja Chad Smithin kanssa yhtye on saavuttanut suurimman menestyksens�. Fruscianten l�hd�n j�lkeenkin yhtye on edelleen yksi maailman menestyneimmist� rock-b�ndeist�.
Linkki:
redhotchilipeppers.com
(P�ivitetty 21.7.2016)
Kommenttien keskiarvo:
T�t� levy� on odotettu pitk��n ja se tulee py�tim��n soittimessa pitk��n
By The Way, Don't forget me, the Zephyr song, Can't Stop, MinorThing
ja Venice Queen. Mahtavat olla melko gaymastereita ne jotka ei diggaa RHCP:t�.