Warner

Niille, joille Red Hot Chili Peppersin hohde ja hehkutus on sukka munassa hikisiä funkmunahuutoja päästellen riehuminen ja yleinen sekoilu, en voi suositella miekkosten tuoreinta By The Way –albumia. Ne, joille Under The Bridgen ja Scar Tissuen kaltaiset slovarit ovat sitä antoisinta pippurikamaa, tulevat todennäköisesti paremmin toimeen tämän rauhallisen 16 kappaleen fiilistelyannoksen kanssa. Kiitettävää levyssä on ainakin se, ettei se ole taatusti yhdenkään aikaisemman levyn jatko-osa, vaan oma melankolinen kokonaisuutensa. Ja kun on yhtyeen levyjen rinnalla tässä itsekin varttunut, niin jonkinasteista rauhoittumista havaitsee omissakin toimissa. Siispä voisi kuvitella By The Wayn päätyneen oikeaan osoitteeseen. Mutta onko asia näin?

Levyn avaa ehkä koko kokonaisuuden rankin tai ainakin funkein veto, nimiraita By The Way. Alun rauhallisesta starttailusta kiihdytetään alkuaikojen Kiedis -maiseen rapjuoksutteiseen väliosaan Flean antaessa liikkeen nykivällä bassolla. Eli jotain on tallella sukkamunafunknykimisestäkin. Hyvä niin! Universally Speaking onkin jo niin iisailua, ettei mokomaa meinaa Peppersiksi tunnistaa lainkaan, Kiediksestä tosin ei voi erehtyä. Auringonpaistetta ja rauhallista keinuntaa. Jonkinasteista menneiden huumevoittoisten kausien koontia harrastetaan rauhallisella This Is The Placellä. This is the place, where all the junkies go...I don’t want to give it to my baby’s kid. Levyn kovinta hittiainesta on ilman muuta leijaileva Dosed. Lay on, lay on, lay on, lay on.... Fruscianten kirkkaat kitarahelinät ovat kaunista kuin mikä! Nam!

Samaa huumekelailua jatketaan Don’t Forget Mellä. Onneksi näyttää siltä, että yhtye kokonaisuudessaan on sanoutunut irti huumehuuruista ja löytänyt parempaa sisältöä elämäänsä. Fruscianten paluu on lisännyt yhtyeen melankoliaa ja tunteikkuutta, samaa oli aistittavissa jo Californicationilla. The Zephyr Song jatkaa samoilla rauhallisilla linjoilla, Can’t Stop lähtee jälleen rapnykimiseen. Fruscianten loistavan lauluäänen käyttäminen taustoissa on toimivaa. Peppersin hemmot ovat siirtyneet biitsillä keskipäivän rantalentis/lainelautailu –riehumisesta hämärtyvän illan vaahtopäiden tarkkailuun ja iltanuotiotunnelmaan. Ei huono valinta. Saatanan kaunista kamaa on myös I Could Die For You, Midnightissa jo melkein kyllästyy tuohon fiilistelyosastoon. Olisihan tältäkin levyltä voinut muutaman melko täyteraidalta kuulostavan biisin tiputtaa poiskin.

Throw Away Your Television on sekä harkinnanarvoinen idea että erittäin juokseva biisi. It’s a repeat. Lanteita liikuttava Cabron on levyn parhaita hilpeitä biisejä. Flamencohenkinen kitara tippuu hyvin. Loppulevyä täydentävät ultrarauhallinen Tear, On Mercuryn skajenkka, Minor Thingin melankolia, Warm Tapen leijailu sekä päätösraita Venice Queen. Jotenkin odotettava kehitysvaihe ja kypsän yhtyeen levy. Ehkä kuitenkin pari biisiä liikaa.(?) Kun bändin nelikko kehuu harrastavansa ennen keikkoja tunnin tantraseksiä keskenään, on tämän levyn nauhoituksissa keskitytty aikuiseen rakastelemiseen nuoruusaikojen uhmakkaan rykimisen sijaan. Let’s grow old together.