Deftones: Saturday Night Wrist

Maverick

Deftones on tehnyt pitk�n ja komean uran soittamalla ahdistavaa musiikkia, joka melankoliassa rypev�ss� sis��nl�mpi�vyydess��n purskahtelee patoutunatta raivoa. Rehellisyyden nimiss� on kuitenkin sanottava, ett� nelj�nnen, b�ndin omaa nime� kantavan levyn kohdalla v�symyksen merkkej� oli jo huomattavissa. Samansuuntaisia singnaaleja antoi my�s t�m�n j�lkeen julkaistu b-puoli-kokoelma ja laulaja Chino Morenon karkaaminen Team Sleep -projektinsa pariin. Reilun kolmen vuoden j�lkeen saatiin kuitenkin aikaan levy, joka ei anna kuvaa kovinkaan yhten�isest� tai parhaimmassa vedossa olevasta b�ndist�.

Jos Team Sleep -b�ndi� on kuunnellut, niin suunnan muutos ei tule yll�tyksen�, mutta siit� huolimatta levy yll�tt��. En ole mik��n eheiden kokonaisuuksien per��n huutelija, mutta aina levyn repaleisuus ei ole hyv�ksi. Saturday Night Wrist eroaa merkitt�v�sti Deftonesin edellisist� levyist�, sill� v�lill� meininki on h�yhenen kevytt�. Parhaimmillaan t�m� toimiikin, kuten kauniissa Hole In The Earthissa, jossa on samaa herkkyytt� kuin vaikka mainiossa Around The Furilta l�ytyv�ss� Be Quiet And Drivessa (Far Away). V�lill� sitten menn��n tuhatta ja sataa kolisten mets��n, kuten Pink Cellphonessa, jossa aiheena ovat mm. valtio, jumala, peppupano, kakka, ymp�rileikkaus ja britit. Olisivat j�tt�neet kipaleen edes levyn vikaksi biisiksi, mutta ei.

Vaikka Saturday Night Wrist ei ole kehno, kyseess� on Deftonesin ehdottomasti huonoin levy. T�h�n syyn� lienee j�senten erilaiset n�kemykset siit�, mink�laista musiikkia pit�isi nyky��n tehd�. Se t�ss� kuitenkin eniten vaivaa, ett� en koskaan olisi voinut kuvitella sanovani seuraavaa: uskomatonta kyll�, ensimm�ist� kertaa Deftones onnistuu kuulostamaan paikoitellen hyvinkin mit��nsanomattomalta. Vaikka erinomaiset biisit, kuten Cherry Waves v�lill� her�ttelev�t kuuntelemaan, niin saattaa levy helposti unohtua taustamusiikiksi. T�h�n on tultu.