Candlelight Records

Ison-Britannian legendaarinen thrash metal pumppu Onslaught paiskasi haalarit naulaan tammikuussa 1991, missä ne sitten saivatkin roikkua aina loppuvuoteen 2004 saakka. Tuolloin bändin alkujaan perustaneet Nige Rockett (kitara) ja Steve Grice (rummut) päättivät koittaa, josko vanha taika olisi vielä saavutettavissa. Yhtyeen debyyttialbumi Power From Hell oltiin uudelleenjulkaistu hieman aikaisemmin ilman asianomaisten lupaa, joten kaksikko päätteli tuosta, että jonkinlaista kiinnostusta yhtyettä kohtaan oli nähtävästi yhä olemassa...

... ja nyt reilu kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Onslaughtin neljäs pitkäsoitto Killing Place on valmis julkaistavaksi. Mukana on vieläpä neljä debyyttilevyn aikaista heppua, joten mistään välistävedostakaan ei tarvitse brittien yhteydessä mutista. Onslaught ei tosiaan ole ainut kultaisen 80-luvun metallibändi, joka on viime aikoina nostatettu kuolleista, joten suhtautumiseni koko kiekkoon oli aluksi melko nuivaa. Tai ollakseni rehellinen: en edes halunnut pitää koko albumista, sillä mielestäni Onslaughtin olisi pitänyt pysyä (jostain syystä) manan mailla. Niinpä sen yksinkertaisen asian huomaaminen ja itselleen tunnustaminen, että Killing Place on oikeasti tasokas tekele, on vaatinut tavallista enemmän puristusta.

Onslaught kuuluu siis niihin harvoihin ja valittuihin orkestereihin, jotka ovat pystyneet uudelleen kasautumisensa jälkeen luomaan myös jotain uutta ja tuoretta. Koska 1985 ilmestynyt Power From Hell ja vuotta myöhemmin pyöräytetty The Force ovat ajan suojaamia klassikoita, en lähde edes vertaamaan uutukaista niihin. 1989 päivän valon nähnyt In Search Of Sanity käy sen sijaan kelvollisesta vertailukohdasta ja tuo bändin ensimmäisen elämän viimeiseksi pitkäsoitoksi jäänyt tuotos kärsiikin suoran selätystappion uutukaiselle. Onslaughtin thrash metal kuulostaa edelleen suurelta osin samanlaiselta kuin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta kuten Celtic Frost myös brittiryhmä on maustanut musiikkiaan joillain tuoreilla elementeillä. Näin herrain rätke kuulostaa samanaikaisesti klassiselta ja tuoreelta. Veteraanien soittoon on hiipinyt myös uudenlaista kypsempää teknisyyttä ja vokalisti Sy Keelerkin kuulostaa tätä nykyä vieläkin ilkeämmältä.