Nonesuch

Yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijä Laura Veirsin ura on ehtinyt jo kuudenteen studioalbumiin. Mukana on tuttu, tämän levyn tiimoilta nimensä muotoon Saltbreakers muuttanut, kolmimiehinen taustayhtye. Kielisoittimissa ja taustalaulussa kuullaan Karl Blauta, koskettimia soittaa Steve Moore ja rumpupallilla istuu Veirsin uskollinen tuotannollinen aisapari Tucker Martine. Tällä levyllä mukana on myös violaa soittava Eyvind Kang. Silti – kuten ennenkin – myös Saltbreakers on vahvasti nimenomaan Laura Veirsin levy. Siksipä on luontevaa ettei taustabändiä sen kummemmin nosteta otsakkeessakaan esiin.

Veirs operoi jossain tummalla siveltimenjäljellä pohdiskelevan runollisen folkin ja hivenen kipakamman indiepopin välimaastoissa. Veirsin yksi suurimpia viehätyksiä onkin se, ettei neito oikeastaan lokeroidu suoranaisesti mihinkään genreen, vaan ammentaa useammasta tilanteen mukaan. Sieltä löytyy sitä kohtalokasta pianomaalailua, herkkää musiikillista haavojen auki repimistä ja myös kepeämmin keinuttavaa heleää poppista. Veirsin mukaan nyt kuulijalla tarjoillaan tähän mennessä henkilökohtaisinta materiaalia. Tasaisen vahvalla biisimateriaalilla varustetun levyn musiikki onnistuukin vangitsemaan huomion henkilökohtaisena, riisuttuna ja inhimillisenä.

Levy on viihtynyt viime aikoina kohtuullisen vahvasti soittimessa, enkä vielä tähän mennessä ole ainakaan kyllästynyt oikeastaan missään kohtaa. Sävyjä löytyy öisen alastomasta Nightingalestä nimibiisin miltei hilpeään tassutteluun, jossa bändin taustalaulu toimii erinomaisesti. Ja välillä rokataan, kuten Phantom Mountainin melko päällekäyvässä kaasuttelussa. Mausteina kuullaan milloin violaa, milloin ksylofonia tai kuoroja. Välillä soundi on moniulotteisempi, välillä taas mennään Ocean Night Songin tapaan ihan näppäillen. Mainittujen hienouksien ohella etenkin hienovaraisen synkkä avausraita Pink Lights, leikkisän ja kohtalokkaan välillä tasapainoileva Wandering Kind ja kuoron kanssa vuoropuheltu eteerinen To The Country. Pidin erityisesti myös Cast A Hook In Men toiveikkaasta, akustisella kitaralla melko yksinkertaisesti koukuttavasta maalailusta.

Kuten tulikin jo todettua, tasaisen vahvasti mennään eikä varsinaisia hutilyöntejä tai tyhjänpäiväisiä täytteitä ole. Ehkä jos viimeisten biisien kaltaisia riisuttuja haaveiluja olisi levyllä kahden-kolmen sijaan kahdeksan, voisi kuuntelukokemus kääntyä pidemmän päälle puuduttavaksi. Ja vaikka varsinaisia ”superhittejä” ei tältä levyltä ehkä löydykään, on levy kasvanut joka kuuntelukerralla ja vasta pikkuhiljaa alkaa paljastamaan pinnan alla piileviä sävyjään, tunnetilojaan ja koukkujaan. Kertonee levyn pitkästä ”kuunteluiästä”. Alkavan syksyn parhaita.