Sub Pop

Wolf Paraden Dan Boecknerin ja tämän vaimon Alexei Perryn muodostama Handsome Furs on saanut ulos esikoisalbumin, joka saa ainakin jo yllättävän pitkään hengissä pysyneeseen indie-buumiin tykästyneet rakastumaan. Muista kuuntelijoista en välttämättä olisi niin varma.

Levyn suurin ongelma on havaittavissa heti alkukättelyssä: kappaleet ovat kovin geneerisiä ja kaikki niistä aiheutuvat mielikuvat saavat mielen etsimään kuin vaistomaisesti jotain vertailukohtaa kappaleille aiemmin samaa tehneiden artistien tuotannosta. Boecknerin vinkuva ja (saan varmaan turpiini tällaisen termin käytöstä…) teinituskaa hehkuva lauluääni, kitararockin suoruus ja noisen sekä balladipopin mausteet tekevät paketista varman, mutta yllätyksettömän. Tämä estää Plague Parkia nousemasta millään tapaa mielenkiintoisten levyjen kastiin, joskin varman päälle pelaaminen estää sitä myös vajoamasta huonojen levyjen joukkoon. Nyt albumin kohtalona on valitettavasti unohtua ihan kivaksi työksi.

Kun tämä on todettu heti kättelyssä, onkin jatkossa hyvin vaikeaa sanoa mitään, mikä olisi kehuvaa tai paheksuvaa. Kaikki on vain ”ihan kivaa” ja korvalle miellyttävää. Kappaleet pyrkivät selvästi erottumaan – ne tekevät sen niin kaavamaisesti, että eivät erotu sittenkään. Vaikka albumi alkaa aidon koskettavuuden tunnulla kappaleessa What We Had, erityisesti loppupäässä biisit sekoittuvat kuuntelijan päässä yhdeksi massaksi, mikä ei todellakaan ole ollut tekijöiden tarkoitus. Voi kuulostaa hieman ironiselta, mutta ainoa vilpitön hyvä asia mitä voin albumista sanoa tuntematta oloani väkinäiseksi on se, että se on tarpeeksi lyhyt. Yhteensä yhdeksän biisiä, joista yksikään ei lähde tavoittelemaan mitään Mew/Muse/eikä luojan kiitos The Mars Volta-sfäärejä. Hyvä saavutus, koska muuten olisin lykännyt tuotokselle surutta vähemmän tähtiä. Nyt se saa arvoisensa neutraalin arvosanan.