Atlantic

Mikäli jollekin on joskus jäänyt epäselväksi kuka James Blunt on, niin kertauksen vuoksi sanottakoon, että hän on se kaveri, joka You´re Beautiful -hittinsä musiikkivideolla pari vuotta sitten riisui lumisateessa yläruumiinsa paljaaksi, asetteli taskujensa sisällön sievään riviin eteensä kenkiensä viereen ja hyppäsi lopuksi mereen. Mikäli tämä ei tuo mieleen mitään, täytyy onnitella pelastumisesta yhdeltä kaikkien aikojen rasittavimmista hittibiiseistä.

Miljoonia myyneen debyyttialbumin jälkeen onkin jäänyt nähtäväksi pystyykö kolmen vuoden tauon jälkeen julkaistu All the Lost Souls tarjoamaan yleisölle jotakin yhtä koukuttavaa kuin edeltäjänsä. Uutuudenviehätys on poissa ja odotukset varmasti hyvinkin korkealla. Mikäli se James Bluntin aikaisempia ystäviä lohduttaa, ei miehen biisintekokaava ole muuttunut millään tavalla. Samanlaista herkkää hieman nasaalia kähinää on tämäkin levy tulvillaan ja jokainen kappale on niin täydellisen viimeistelty, että jo parin kuuntelukerran jälkeen levy alkaa kiinnostavuusasteeltaan olla samaa luokkaa valmiiksi täytetyn ristisanatehtävän kanssa.

Mistään huolimattomuudesta tai hutiloinnista ei kokonaisuutta siis voi syyttää, pikemminkin päinvastoin. Singlebiisi 1973 on kappaleena täysin virheetön jopa pituuttaan myöten. Sopivan verran kertausta, sopiva väliosa, sopivasti kaikkia pehmeäsointisia instrumentteja ja mukavan haikea teksti sekä nappilopetus, täydellistä. Näitä kappaleita levyltä löytyy kymmenen. Kaikki ovat niin viimeiseen asti hiottuja, etteivät ne lopulta onnistu muuta kuin turruttamaan pääkopan samalla tavalla kuin keskinkertainen Hollywood-elokuva.

Tarttuvien kertosäkeistöjen suhteen Blunt tietää tasan mistä naruista vetää. Levyn vähiten turhauttavimpia kappaleita ovat konemaisen tarkalla kitarariffillä etenevä Give Me Some Love, jonka lopun tempon hidastus meinaa tosin lipsahtaa sietämättömän pateettisuuden puolelle, sekä levyn loppupuolelta löytyvä Annie, jonka laulumelodia onnistuu tekemään pari niin kaunista kaarrosta, ettei kappaleesta voi olla pitämättä.

Sympaattisuuspisteitä James Bluntilta ei koskaan ole puuttunut, mutta kiinnostava biisintekijä hän ei ainakaan toistaiseksi ole. Albumi aiheuttaa jokaisella kuuntelukerralla kuitenkin hieman ristiriitaisia tunteita. Pitäisikö tästä silti jotenkin pitää? Sisäinen 13-vuotias pikkutyttöni kiljuu levylle viittä tähteä. Kyyninen musiikinkuuntelija minussa ainoastaan kiljuu.