The Durango Riot: Telemission

FUZZORAMARECORDS

Cockrock voisi periaatteessa valloittaa maailman. Jos olosuhteet olisivat oikeat, mikään ei voisi estää sitä. Fred, Jake, Tomy ja Eric ovat ilmiselvistä taiteilijanimistään huolimatta löytäneet jotain aidon ja teeskentelemättömän kuuloista tuosta maskuliinisen taiteen linnakkeesta, sillä ruotsalaismiehet taitavat soittimensa ja säveltapailun tarttuvat koukut erittäin hyvin lopputuloksin.

Telemissionin alkuräjähdys kuulostaa kuin Black Sabbath olisi tuotu 2000-luvulle, sen verran Dirt Needs ottaa kuuntelijansa. Incognito taas on kunnon haarovälihinkkaa, jossa tavaraa ei piilotella, vaan se otetaan pöydälle näytille. Lisäksi on hyvä muistaa, ettei koskaan voi olla liian vähän lehmänkelloa. No Need For Satisfaction puskee AC/DC -muotilla lujaa ja ajoittain hieman kovempaan kuin edeltäjänsä, jonka jälkeen 70-lukulainen rauhoittelu aloitetaan suoraan päätä. Alkuintro kuitenkin hämää, koska I Don´t Know You, Stranger tarjoilee pikemminkin retrohenkistä rockrallattelua kuin hengähdystaukoa.

Ensimmäisellä hitaallaan The Durango Riot ottaa hyväksi todetun bluesrock käytännön nimittäin sen, että levyn ainoa hidas on blues eikä mikään balladi. Driversin bluesharpusta ja räkäisestä, apua huutavasta saksofonista tulee roimasti plussaa. We´ve Planted A Bomb In Your Radio Station ja (Rama Lama) Midnight Haze tukevat toisiaan jälkimmäisen jatkaessa sitä bluesshufflea mihin toinen lopetti.

Retroilun lisäksi levyllä on ripaus raikkautta. Sabbathin ja AC/DC:n lisäksi Riotissa soi muiden maanmiestensä rockriehakkuus ja bändit kuten The Hives ja Mando Diao sopisivat varmasti tukemaan yhteistä keikkailtaa. Mellakan levy on kunnon vääntöä ja kääntöä alusta loppuun antamatta edes paljon tylsiä hetkiä. Ainoa syy miksi levy ei pamahda täyteen mittaansa on varmasti se, ettei retroilu ja cockrock oikein valloita maailmaa, vielä.