Mute

Särkekää diskopallot, totuus löytyy nyt pastoraali-idyllistä. Neljännellä albumillaan Goldfrapp palaa Felt Mountain -debyyttinsä ambient-tunnelmointiin. Paljon on samaa, vaikka uutuuden tuntua haetaankin nyt retroliikkeellä 60-lukuiseen psykedeliaan ja folkkiin. Lisäksi Happinessin poljento ja kepeä melodisuus tuovat muistumia kersantti pippurista, ja orgastisesti dramaattisten jousien yllä huokaileva Alison olisi kelvannut varmasti Serge-sedälle.

Tyystin Goldfrapp ei itseään kiellä, sillä on levylle unohdettu myös pari jylhää synakoukkua. Enemmälti kuullaan kuitenkin puoliorgaanista äänimattoa ja jopa akustisia instrumentteja. Seventh Treen vallitseva tunnelma on unelias, ja tyystin vailla niitä hermostuneita jännitteitä, mitkä kantoivat klassisia psykefolk-levyjä. Goldfrapp ei haasta kuulijoitaan, vaan tarjoilee työnäytteen helppoa kuunneltavaa - sikäli kun kukaan enää epäili heidän kykyään ottaa haltuun pop-tyylejä, tai tuottaa viimeisen päälle puleerattuja äänimaisemia. Siksi levy kuulostaa parhaimpina hetkinään (Little Bird, A&E) vain upealta. Toisina se soljuu kuin puro Englannin maaseudulla: vailla aitoa musiikillista merkitystä (ja minä olen sitä paitsi Helsingissä).