DGC/Interscope

Weezerin pääasiallinen säveltäjä ja keulakuva Rivers Cuomo on varsin merkillinen hahmo. Aina viime vuosiin asti Cuomo on vältellyt suurta julkisuutta ja ollut jokseenkin mystinen henkilö ollakseen miljoonia myyneen yhtyeen laulaja. Vuonna 2006 mies pamautti naimisiin ja ilmeisesti siitä saadun itseluottamusboostin myötä mies on päättänyt laittaa oikein kunnolla haisemaan. Viime vuonna Cuomo julkaisi levyllisen hiomattomia itsekseen äänittämiään demoja, ja uudella, Weezeriksi (jälleen kerran) nimetyllä albumilla, hän on löytänyt sanoitusten perusteella sisäisen koviksensa. Kaikkeen tähän liittyy tietenkin myös tuuheiden lännenviiksien kasvattaminen, YouTube –videosarjan pitäminen, stetsonien ja korispaitojen käyttö sekä viittaukset hiphop-kulttuuriin. Onko kyseessä tosiaan sama henkilö, joka 15 vuotta sitten kertoili ujona autotallinsa turvallisuudesta ja roolipeleistä?

Weezerin uusien levyjen arvosteluissa muistetaan aina haikailla kahden ensimmäisen levyn perään, ja voivotella kuinka kaikki oli ennen paremmin. Blue Album ja Pinkerton ovat kiistattomia klassikoita, mutta olisi jo aika hyväksyä, että kohta nelikymppinen naimisissa oleva mies ei yksinkertaisesti tee samanlaisia kappaleita kuin itsesäälissä ja epävarmuudessa kylpevä ujo parikymppinen. Kuin halutakseen tehdä tämän selväksi Rivers Cuomo kertoo heti uuden levyn avauskolmikossa aiheuttavansa ongelmia, olevansa maailman suurin mies sekä vähät välittävänsä muiden mielipiteistä.

Sanoituksista on siis turha vaatimattomuus riisuttu pois, mutta myös musiikillisesti ollaan paikoin uusilla raiteilla. Avausraita Troublemaker on vielä puuduttavaa yhden riffin rockia, mutta The Greatest Man That Ever Lived on Weezerin uran rohkein ja erikoisin kappale. Poliisin sireenillä ja Cuomon valkoisen miehen rapilla alkava teos käy kuudessa minuutissa lähes koko populaarimusiikin kentän läpi venyen myös klassiseen kuorolauluun. Alkushokin jälkeen kappale nousee heittämällä vuoden parhaiden joukkoon. Silkkaa neroutta.

The Red Albumilla koko yhtye on päässyt osallistumaan sävellysprosessiin, mutta tulokset ovat kehnonlaiset. Basisti Scott Shrinerin Cold Dark World on uhkaavuudessaan vakuuttava, mutta Brian Bellin Thought I Knew on iljettävän limaista jenkkirockia ja Pat Wilsonin Automatic ei etene oikein mihinkään. Cuomon sävellykset sentään ovat pääosin laadukkaita. Musiikillisia vaikuttajia luetteloiva Heart Songs on todistus Cuomon ainutlaatuisesta kyvystä tulkita kornitkin lyriikat koskettavasti, ja Dreamin´ ilahduttaa optimistisella tunnelmallaan ja upein lauluharmonioin koristellulla väliosallaan.

The Red Album ei ole mestariteos, mutta osoittaa, että Weezer on edelleen täysin relevantti yhtye. Yhtyeen sinkkubiisit ovat levystä toiseen jättimenestyksiä, eikä uuden levyn Pork & Beans ole tehnyt poikkeusta. Uusin sukupolvi pystyy jo arvioimaan yhtyettä ilman menneisyyden painolastia, mutta pystyypä kaltaiseni vanhempi fanikin vielä herkistymään Weezerin tahdissa. Todisteeksi käy esimerkiksi levyn päättävä, hitaasti kasvava The Angel and the One, jossa Cuomon koskettava tulkinta yhdistyy yksinkertaiseen sointukiertoon. Tuloksena on ajattoman kaunis kappale tunteikasta rockmusiikkia. Eläköön Weezer!