Helmi-levyt

Laulaja-lauluntekijä Sami Kukka oli hautautua lopulliseen unohdukseen, kunnes palautettiin viime vuonna tietoisuuteen Helmi-levyjen julkaistua kakkosalbumin Kuolema tekee tuloaan yhdeksäntoista vuotta edellisen jälkeen. Seuraaja jäi lopulta melko vähälle huomiolle, mutta Sami Kukkaan hiljattain tutustuneet - heitä lienee Kukan ystävistä suurin osa - löysivät haurasta musiikkia esittävän arvoituksellisen lauluntekijän. Sami Kukan ensimmäinen nimetön levy oli julkaistu vuonna 1988, ja sitä oli käytännössä mahdotonta löytää mistään. Nyt Helmi-levyt on palannut asialle ja julkaisee Sami Kukan debyytin CD-levynä meille myöhäisherännäisille. "Kadonneen" lauluntekijän löytäminen oli Helmi-levyiltä suoranainen kulttuuriteko. Nyt on tehty toinen.

Artistin omaa nimeä kantava debyytti kuulostaa hyvin paljon seuraajaltaan. Kappaleet rakentuvat teräskielisen akustisen kitaran ympärille ja käyvät raukeudessaan ja vereslihaisuudessaan päälle. Efekti ei enää ole yhtä väkevä kuin Kuolemaa ensi kerran kuullessaan, mutta materiaali on rakennettu samoista elementeistä. Debyytin kymmenen kappaletta muodostavat tiiviin kokonaisuuden. Syksyn puut on vahva aloitus levylle. Suurkaupungin metalliraiteiden vierellä kasvavista puista ja sateella loistavista kivisistä kaduista huutava kertosäe maalaa tummaa ja tunnelmallista mielenmaisemaa. Kuolema tuli on soiton puolesta leikkisämpi, mutta itselleni melko ahdistava numero. Sitä seuraava Eihän itku ole vaarallista on makaaberissa lohdullisuudessaan tarpeen jo alkuvaiheessa. Näin herkkää mutta painavaa musiikkia kuulee harvoin.

Se, mistä Sami Kukka todella laulaa, on minulle vielä arvoitus. Sanoitukset eivät ole kaikkein kryptisimpiä, mutten tunnu aina saavan niistä kiinni. Enkä tiedä tarvitseeko niiden ytimiä tavoittaa. Kun ei tiedä laulujen taustoja, voi sanoista muodostaa omia merkityksiään. Mieli alkaa vaeltaa luoden maailmoja ja tunnelmia sitä mukaa, kun Sami Kukka laulaa. Kuolema on usein teemana. Valkea talo tuntuu lohdulliselta:

Mihin katosivat yön myrskypilvet /
Mihin katosivat kuoleman äänet.

Ja perään:

Jossain kaukana valtameren takana on valkea talo, ikuinen kartano /
Talon takana on syvä hauta, johon on haudattuna kuolemaa.

Talossa asuu minun isäni ja isäni poika. Ja sitten taas kysymys tummien pilvien kadosta. Vaikuttavaa. En tiedä onko kyseessä lopullisen matkan kuvaus, mutta näin sen käsitin ja sellaisena tästä vaikutuin. Oi sisko pieni lihallisine rakkauden kuvauksineen erottuu aluksi rankasta kokonaisuudesta "pienine kauniine tisuineen" ja suudelmineen. Ääni tulee lähelle, liian lähelle. Kappaleen loppu jyrisee kysymyksiä laulun henkilölle osoitettuja suoria kysymyksiä. Piinasta päästään hetkeksi, kun kuullaan levyn tarttuvin kappale Edes yhden kauniin laulun, jossa Sami Kukka kyselee jos saisi aikaiseksi jotain, mikä liikuttaisi jotakuta.

Luulen, että sitä liikuttaa, joka uskaltaa tutustua Sami Kukan luomuksiin. Meitä on ehkä valitettavan vähän, mutta ehkä kohta jo enemmän. Kaikeksi onneksi Sami Kukka on aktivoitunut keikoille ja levyntekoon, ja kerännee lähitulevaisuudessa enemmän mielenkiintoa.