The Bear Quartet: Monty Python

Adrian

Musiikkipiirien t��ll� tunnetuimmat ruotsinsuomalaiset lienev�t Kentin j�senist��, mutta toisinkin voisi olla. Vuonna 1989 perustettu luulajalainen The Bear Quartet julkaisi ensimm�isen levyns� kolme vuotta ennen Kentin vastaavaa. Siin� miss� Kentin t�ht�in oli alusta asti suuremmilla areenoilla, aloitti The Bear Quartet levyuransa sis��np�ink��ntyneen tossuuntuijottelun ja Dinosaur Jr-henkisen s�r�rockin ja popin liitoksella. Vuoteen 1998 menness� seitsem�n albumia ja kahdeksan EP:t� julkaissut yhtye muutti t�st� pikkuhiljaa linjaansa kohti huolella rakennettua poppia joskus 90-luvun puoliv�liss�, mutta pysyi koko vuosikymmenen samassa asemassa: suuri yleis� ei tuntenut, pienet kriitikot suitsuttivat.

2000-luvulla The Bear Quartet on tarjonnut huomattavasti ep�tasaisempaa materiaalia huomattavasti harvemmin. Uusi vuosituhat onkin ollut yhtyeen j�senille sooloprojektien ja b�ndiviritelmien kulta-aikaa. Erityisesti alusta asti mukana ollut kitaristi Jari Haapalainen on kunnostautunut muiden hommissa, etenkin tuottajana. Kotimaassaan Haapalainen on p��llekatsonut tekij�it� Moneybrotherista Laaksoon ja Frida Hyv�sest� The Concretesiin sek� ulkomaillakin mm. Ed Harcourtia ja Camera Obscuraa. Onpa h�nell� my�s The Concretesin Maria Erikssonin kanssa Heikki-niminen duo.

Mik��n em. ei kuitenkaan ole tehnyt Haapalaisesta tai The Bear Quartetista erityisen noteerattua Pohjanlahden t�ll� puolen. Syit� t�h�n riitt�nee, mutta on helppo nostaa esiin keskeisimm�t: yhtye ei itse juurikaan anna painoarvoa menneisyydelleen vaan katsoo aina eteenp�in eik� heid�n musiikkinsakaan keskim��rin ole ollut koskaan kovin helposti l�hestytt�v��. Ennakoimattomuus onkin t�t� nyky� melkein ainoa varma asia, kun puhutaan t�m�n yhtyeen uusista tuotoksista � n�in on my�s yhtyeen viidennentoista albumin kanssa.

Monty Python h�mment��, etenkin kun muutaman heikompitasoisen The Bear Quartet -l�tyn j�lkeen ei ole ollut mielenkiintoa hankkia viimevuotista, jokseenkin kehuttua 89-albumia. Uutukaisen ��nikuva on teatraalisen massiivinen, kaikkea muuta kuin kitaroitaan lo-fi-pieteetill� tutkailevien miesten yhtyeest� mieleen tulisi. Ja silti n�m� puolet, hieman yll�tt�en, yhdistyv�t Monty Pythonilla. P��llimm�inen ajatus on, ett� bob hund on ryhtynyt soittamaan Musea. Kokeellishenkinen ja kire� altsukitararock kasvattaa koukkujen j�nnityst� kunnes ne ry�ps�ht�v�t suureellisiin, hormoneilla kasvatettuihin finaaleihin: esim. p��t�sraita Silent Film tuntuu hyvin eeppiselt�.

Suurista elkeist� huolimatta The Bear Quartet on Monty Pythonilla oma kompromissiton itsens�. We�re Not Gonna Make It esittelee yhtyeest� it�maisemman puolen, Fist Or Hand on komeaa apinan ��ntelyill� tuunattua indierockia, Two Losers sukeltaa mahtipontisuuden avulla s�hk�kitaran monipuolisuuden saloihin, Dogsin kitaran�pp�ily johtaa rumpufilliin, jota tietyiss� piireiss� sanottaisiin sooloksi ja niin edelleen. Keskim��rin yli viiden minuutin mittaan venyvist� biiseist� jokainen osoittaa, kuinka yhtyeen kokeilunhalu kohdistuu rakenteisiin ja tekstuureihin.

Kokonaisuus on, kuitenkin, hallittu � jos t�llaisesta sekametelisopasta sellaista sanoa voi. Kaikki on siis kuin ennenkin. Monty Python tuskin voittaa yhtyeelle hirve�sti uusia yst�vi�, eik� t�m� kaikille yst�villek��n varmasti kelpaa. Silti: The Bear Quartet on tehnyt parikymment� vuotta levyj�, joiden kaksiosaisten nimien ensimm�inen puolikas p��ttyy y-kirjaimeen ja samalla se on edelleen varteenotettava ja ennen kaikkea mielenkiintoinen indierock-yhtye. Samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta t�m�n p�iv�n indierockarista, etenk��n parinkymmenen vuoden p��st�.