Hurts: Happiness

Sony

Manchesteril�isduo Hurts on mielenkiintoinen tapaus. Kaksikon tiukan sliipattu mustavalko-look vaikuttaa kylm�n laskelmoidulta ja 1980-lukulaista synapopia ja 1990-luvun poikab�ndej� yhdistelev� musiikki h�peilem�tt�m�n kornilta ja kaupalliselta. Silti uskottaviksi m��ritellyt musiikkimediatkin ovat asettuneet yhtyeen tukijoukkoihin. Kun my�s maksava yleis� n�ytt�� lankeavan Hurtsin pop-ansoihin - yhtyeen nimi l�ytyy t�ll� hetkell� paitsi Suomen virallisen listan k�rkikolmikosta, my�s l�hes kaikkien kaupallisten radioasemien soittolistoilta - on sen suosiolle vain taivas rajana.

Yhtyeen crossover-potentiaalin takeena ovat yksinkertaisesti hyv�t pop-kappaleet ja tekemisest� huokuva rehellisyys. Theo Hutchcraft ja Adam Anderson luottavat suuriin, melodioihin, tunteisiin ja syntetisoituihin ��nimattoihin, mutta jostain syyst� kaksikon melodramaattisuus ei mene yli. Hurts ei ole viime vuosina esiin nousseiden kasaripop-retroilijoiden tapaan hassun ironinen, vaan miehet vaikuttavat tosissaan kavereilta, jotka itkev�t kylpyammeessa kuunnellen Tears for Fearsia. Ja jos n�in ei ole, ainakin imago on rakennettu hyvin.

Happiness alkaa vakuuttavasti synkk�mielisell� Silver Liningilla, joka tarttuu aivolohkoon heti ensikuulemalla. Samaa v�lit�nt� hitikkyytt� l�ytyy oikeastaan kaikista levyn kappaleista, mutta omituista kyll�, albumi tuntuu silti kasvavan kerta kerralta. Solisti Theo Hutchcraftin kuulas ��ni muistuttaa paikoin hieman Keanen Tom Chaplinia tai The Feelingin Dan Gillespie Sellsi�, mutta on monin kerroin dramaattisempi. Pehmorock-yhtye The Feeling nousee usein mieleen my�s vahvoista melodiakoukuista.

Varsinaisia huteja Happinessille ei ole eksynyt, napakymppej� sen sijaan l�ytyy pari. Euforisen energinen sinkkulohkaisu Better Than Love on kuin kolmen minuutin mittainen jatkumo toinen toistaan iskev�mpi� kertos�keit�. Kappale antaa tosin levyst� t�ysin v��r�n kuvan, sill� diskohuuman sijaan suurin osa albumista kuluu hidastempoisten draamapalojen parissa. N�ist� kirkkaimmaksi nousee levyn p��tt�v� The Water, joka on jousisovituksineen kaikkineen kuin poikab�ndiballadien oppikirjasta, jostain Take Thatin ja Boyzonen v�limaastosta. Joku voisi tulkita edelt�v�n lauseen moitteeksi, mutta Hurtsin kummallisesta vetovoimasta kaiken kertoo se, ett� kyseess� on vilpit�n kehu.