The Walkmen: Lisbon

Bella Union

The Walkmen on yksi suosikkiyhtyeist�ni. En fanita sit� estottomasti, tai seuraa mitenk��n erityisesti sen edesottamuksia. Jokaiseen sen levyynkin olen t�rm�nnyt v�hint��n sattumalta, ja melko suunnittelemattomasti jokainen niist� on my�s hyllyyni p��tynyt. Eik� yhtye edes ole, ainakaan albumiensa perusteella, kun tarkemmin pohtii, mitenk��n erityisen hyv� yhtye. Silti The Walkmeni� kuunnellessa jokin klikkaa, useammasta syyst�.

Ensinn�kin n�iss� nykil�isiss� on aina vieh�tt�nyt rumpuvetoisuus. Kuten toisella suosikillani, Liarsin Drum�s Not Dead -albumilla, The Walkmen ei vain kulje rumpua soitellen sotaan, vaan laittaa sen etulinjan etummaiseksi mieheksi. Tai v�hint��n siihen keskelle, niin ett� loppub�ndi voi asettua sivuille viereen, kuin jokin demokraattinen kaikki-yhdess�-samaan-aikaan-kombo, tai pieneen tilaan pakotettu l�mpp�ri, jolla on millintarkka, primitiivisesti tikkaava rumpali.

Toinen syy l�ytyy laulaja Hamilton Leithauserin narinasta, josta alkaa yhtyeen omintakeinen, samaan aikaan absurdia ep�toivoa ja yksin�isyytt� sek� auringonkyll�st�m�� l�mp�� ja humalaista hapuilua toistava soundi. T�ss�kin suhteessa liikutaan l�hell� Liarsia; vieraannuttava ja ajoin luotaanty�nt�v� yleisfiilis on samalla kodikas ja pehme� � luovaa hulluutta, joka valehtelijoilla ilmenee jatkuvana tyylimuutoksena, k�velij�illl� samassa pysytt�ytymisess�.

Lisbon, yhtyeen kuudes levy on monella tapaa hyvin samanlainen kuin edelt�j�ns�: keskivertoa parempi indierocklevy, joka ei pid� meteli� itsest��n. V�linpit�m�tt�myydess��n ja laiskuuden ilment�misess��n The Walkmen on kuin oppikirjaesimerkki indierockista, mutta jokin viisikon tekemisiss� toimii: espanjalaishenkisten torvien l�mmitt�m� Stranded, yhtyeen omintakeista, afrikkalaiselle musiikille velkaista kitaransoittoa toisteleva Follow The Leader tai ontoksi sy�pynyt Blue As Your Blood nousevat yht� v�keviksi Walkmen-standardeiksi kuin liuta yhtyeen muilta levyilt� poimittavista hiteist�.

Vaikka The Walkmenille voi suht helposti osoitella vaikutteita, ja vaikka heid�t voi suht kivuttomasti sijoittaa New Yorkin uudemman aallon kitarab�ndien kartalle, on viisikko jo vuosikymmenen ajan tehnyt hyvin omanlaista juttuaan. Samaan aikaan tunnekyll�iset ja kylm�n tunteettomat biisit saattavat olla emoa indieuskottavuudestaan huolehtiville, mutta meille muille on tarjolla johdonmukaisesti omaa tiet��n kulkeva laatuyhtye.