Joe Bonamassa: Dust Bowl

Provogue

Joe Bonamassa on 2000-luvulla ehtinyt tehd� pitk�n uran blues- ja country-rockin parissa. L�hes joka vuosi on ehtinyt pukata levy�, mukaan lukien livealbumi Royal Albert Hallista. Minulle kitaristi ei ollut ennen t�t� Dust Bowlia tuttu nimi, joten en voi verrata sit� h�nen muihin tuotoksiinsa - arvio on siis kirjoitettu n�ilt� kantimilta. T�m� tiedoksi hepun faneille, etteiv�t ihmettele mit� se Lamberg suu vaahdossa oikein horisee.

Sanotaan nyt heti k�rkeen, ett� levy on hyv�. Aloitusraita Slow Train l�htee asiaankuuluvasti liikkeelle junan m�nn�n tahtiin hakkaavista rummuniskuista, kunnes kitarat p��sev�t mukaan leikkiin junan pillin vihellyksen saatellessa albumia matkaan. Pikkuhiljaa my�s urut ja basso alkavat maustaa soppaa. Bonamassan ��ni revittelee ilahduttavan fogertymaisesti.

Sooloiluakin mukana on, mutta ei mitenk��n h�iritsev�ll� tavalla, vaan entisest��n eeppinen kappale kasvaa t�ten viel�kin massiivisemmaksi. L�hes seitsenminuuttinen biisi imaisee kuulijan v�litt�m�sti mukaansa albumin maailmaan. Laulujen aiheiksi on levylle valikoitunut tarinoita naisista ja Cadillaceista, kuinkas muutenkaan.

Slow Trainin j�lkeen onkin hyv� laittaa sellaisia �ss�raitoja kuin albumin nimibiisi, jossa vahvasti kaiutetulla rautalankailulla luodaan selk�piit� v�risytt�vi� tunnelmia. Black Lung Heartachessa kitara, tablat ja haitari soivat aluksi sellaisena hybridin�, ett� katsojan mieleen tulevat yhtaikaa sek� Yhdysvaltain takametsien viikonloppujen iltajamit ett� it�mainen eksotiikka. Lopulta biisi purkautuu jyt�k�ksi rockiksi.

The Last Matador of Bayonnen trumpetti ja my�h�isillan fiilistely muistuttavat Bruce Springsteenist� niilt� ajoilta, kun h�n loi viel� mielenkiintoista musiikkia. Ilahduttavasti rokkaa my�s pitk� No Love on the Street, jossa Bonamassa v�l�ytt�� kitaristin taitojaan oikein kunnolla. Mies on k�sitykseni mukaan ollut viel� jonkin sortin lapsinero ja r�mpytellyt jo polvenkorkuisena menem��n Hendrixit sun muut. Se kuuluu kitaroinnin varmuudessa ja samalla vaivattomuudessa. Sooloa tulee kuin ripulia, ei tarvitse edes pinnist��.

Toki v�h�n huonompiakin biisej� 12 kappaleen kattaukseen mahtuu mukaan, mutta nek��n eiv�t ole oikeasti huonoja, vain heikompia kuin albumin �ss�kappaleet. Bonamassa suosii erityisesti pidempi� jamittelukappaleita ja itse pakkomielteisesti biisien pituuksista kiinnostuneena innostun luonnollisesti aina kun kappale joko alittaa minuutin rajan tai ylitt�� kuuden minuutin rajan. ��rimm�isen pitkiss� tai lyhyiss� muodoissa on usein jotain tavattoman virkist�v�� ja rajat rikkovaa.

Siksikin Bonamassan pitk�t jamittelut ovat mannaa korville. B�ndill� ei ole kiire mihink��n tai tarvetta esitell� popsensibiliteetti��n - vaikka se noin 3 minuuttia er��nlainen populaarimusiikin kultainen leikkaus onkin. Kuuntelijakin voi vain naatiskella, kun soittajien otteesta v�littyy rentous.

Muutamasta hieman heikommasta raidasta huolimatta Dust Bowl on yll�tysmainio albumi. Pisimm�n miinuksen antaisin l�hinn� tuotannosta, joka kuulostaa liiankin puhtoiselta studiokamalta. R�k�isyys ei olisi pahitteeksi. Joka tapauksessa kuuntelija ilahtuu paitsi itse levyst�, my�s siit� havainnosta ett� viel� 2010-luvullakin julkaistaan virkist�v��, maukasta ja hieman mausteista bluesrockia. Perinteet kunniaan!