The Toronto Drug Bust: Enfant Terrible

Sedvex/Cauldron Soundwerx/Fading Ways Finland

Mist� maasta on kotoisin yhtye The Toronto Drug Bust? Siis, mist� maasta on kotoisin yhtye The Toronto Drug Bust? Ei, vastaus ei t�ll�k��n kertaa ole Kanada, vaikka Izak Kosir (aka Sir Izak K.O) levytyssessioita k�ynnist�ess��n haalikin riveihins� my�s kanadalaissyntyisi� muusikoita. Vastaus kysymykseen ei siis ole Kanada, sen koomin kuin Brittein saarivaltakuntakaan. Ei, vaikka Enfant Terriblen ��nitykset aloitettiin vuoden 2007 kes�ll� Lontoossa ja vaikka yhtye peribrittil�iseen rockperinteeseen nojaakin. Hieman oman pohjoisen kotomaamme tapaan, euroalueen perifeerisemm�st� osasta ponnistavalle slovenialaisyhtyeelle onkin kuin k�sikirjoitettu kohtalokseen saada niin tuottajansa kuin sessiomuusikkonsakin Suomesta � siis toisesta kalottialueen kaltaisesta maasta.

Aiemmin Pelle Miljoonaa ja Knucklebone Oscaria ��nitt�nyt Rami Helin tarttui Enfant Terriblell� j�lleen paitsi nuppeihin, my�s tuottajan vaativaan ohjaussauvaan ja t�ytyy sanoa, ett� lopputuloksen kannalta ei kauheasti ohi ammuttu. Sen verran tasokasta j�lke� levy nimitt�in tuotannollisesti on, ett� jos nyt ei ihan takki auki, niin eip� kyll� kauluksetkaan pystyss� tarvitse suomipojan Lontoon katuja luimistella. Kotoista osaamista kuullaan my�s muusikkopuolella. Plain Ride- ja ex-The Mutants -mies Juho Viljanen puhaltelee levyll� vetopasuunoita ja h�nt� tukevat niin Heikki Rasin perkussiivinen ty�kalupaletti kuin Joonas Granqvistin taustalaululla h�ystetty koskettimistokin. Helin itse h��rii kunnon tuottajan tapaan instrumentti- ja taustalaulupuolella sujuvasti siell� sun t��ll�.

The Toronto Drugbust hakee innoituksensa kanssasisarustensa tapaan 70-luvun brittirockin ikoneilta, etunen�ss� The Rolling Stonesin ja David Bowien kaltaisilta mammuttiartisteilta. Mutta siin� miss� oletukset saattaisivat johdattaa herk�sti Brown Sugarin riffeihin tai Ziggy Stardustin kuvia kumartamattomaan kukkoiluun, liikutaan ennemminkin vierinkivien my�hempien aikojen tai Bowien Berliini-trilogian tunnelmissa. Onkin mielenkiintoista, ett� debyyttilevyll� musiikillinen yleisilme muistuttaa n�inkin paljon jo pahimman asennevaiheensa ohittanutta, pohdiskelevampaa otetta musiikin kieliopin keinojen hy�dynt�miseen. Niinp� levyll� ei sorrutakaan pelkk��n pastissinomaiseen tunnelmointiin, vaikka fuzz-kitarat paikoin tutunkuuloisia riffej� mourivatkin.

Eik� Enfant Terrible pelkk�� rollingsbowieta ole. Radiosoittoon singlelohkaisuksi nostettu ja ehk�p� t�st� syyt� j�lkituotantovaiheessa kevyesti ylikorostettu The Death of Romance, on ainakin sen lompakon pienimm�n kolikon velkaa vankilatuomiotaan istuvalle tuottajalegenda Phil Spectorille, siin� samassa, miss� InLine hamuilee osaltaan tarttumapintaa 70-luvun diskoon. Levyn avaava The Best of Me taas voisi kokeilevampana ja brutaalimpana tulkintana olla The White Stripesia. Onnistumisten k�rkikahinoihin taitaa kuitenkin lopulta nousta kiekon ainoa slovari, Nick Caven murhaballadeitten hengess� kelluva Emerald Green ja pontentiaalinen korvamato l�yt�nee ruokansa Gimme Yours, Lovelta. Lyyrisell� puolella tekstien k�ytt�� musiikin ehdoilla on selv�sti mietitty. Rytmiikan, painotusten, tauotusten ja toistojen kaltaisia rakenteellisia, muotokielen elementtej� osataan hy�dynt�� taitavasti, itse sanoman sis�ll�in siit� k�rsim�tt�.

Klassikkoja laajalla skaalalla on siis kuultu ja kuunneltu, analysoitu ja tutkittu, niin soitannon kuin sovitustenkin keinoin. T�m� ei j�� ep�selv�ksi, kun kyvyt ja n�kemys tuottavat Enfant Terriblen kaltaisen lopputuloksen. Jotain pient� j�i kuitenkin kaivelemaan hampaankoloon. Kokonaisuutena tunnelma on nimitt�in hieman pirstalemainen. Levy tuntuu jakaantuvan kuin kahteen osaan, jossa alkup��n tiukemman rock-ilmaisun veturit saavuttavat p��tepys�kkins� aikataulusta edell�. Ei tiukkojen rockviisujen kompaktina pit�misess� mit��n pahaa ole, p�invastoin, mutta v�h�n n�ytenumeromainen yleisfiilis noista kuitenkin j��.

Vedenjakajana omassa sinatramaisessa mahtipontisuudessaan toimivan The Death of Romancen j�lkeen varioinnin kentt� kasvaa ja bowiemainen tapa tuoda laajan tyylikirjon elementtej� oman musiikillisen ��ni-identiteetin kehyksiksi viitoittaa my�s levyn loppup��n kappaleita. Mutta siin� miss� Bowie kuulostaa tyylivalinnoistaan riippumatta aina ennen muuta itselt��n, on The Toronto Drug Bust viel� aavistuksen kiinni kulloisenkin valinnan normatiivisissa puitteissa. Suunta on kuitenkin niin selke�sti oma��ninen, ett� kauheasti en hiekkaa viitsisi suksivoiteiden p��lle l�hte� t�ll� sektorilla viskelem��n.

Kerran vuodessa saamme kuulla trendsetterien suurella nostatuksella hehkuttamista, uusista brittirockin pelastajista. Valitettavan usein k�y kuitenkin niin, ett� se yksi originaali idea ja riitt�v�n kukkopoikamainen asenne, yhdistettyin� median lyhytj�nnitteiseen l��ppin�lk��n, tuottaa musiikilliseen historiankaaren lopulta vain kosmeettisen pintaraapaisun, kun sit� todellista sanottavaa ei niin kauheasti tainnut sittenk��n olla. Enfant Terrible� kuunnellessa nouseekin mieleen, kannattaisiko sit� oppia tulla vaihteeksi hakemaan vaikkapa slovenialais-suomalaisesta osaamisesta. Kaiken kaikkiaan varsin onnistunut levy.