The Goldberg Sisters: The Goldberg Sisters

Pias America

N�yttelij� Adam Goldbergin p�rst� voi olla tuttu muutamasta Frendit -komediasarjan jaksosta tai Pelastakaa Sotamies Ryan-elokuvan sivuroolista. Kameran edess� h�nelt� luonnistuu sek� kevyt- ett� vakavahenkinen ilmaisu. Samaa genreuskottomuutta Goldberg jatkaa my�s musiikkiprojektissaan: The Goldberg Sistersin indiepop-biiseille ei useinkaan riit� se normaali kolmen - nelj�n minuutin mitta, eiv�tk� normaalit b�ndisoittimet sellaisenaan tyydyt� ilmiselv�� perfektionistia. Tunnelmat vaihtelevat tasaisesti onnellisuudesta suruun ja voimakkaasta leijailevaan.

Nimen osoittama sisarusaspekti on tarkoituksella j�tetty whitestripesmaisen ep�selv�ksi. Ehk� joku sisar taustalla on vaikuttanut johonkin, mutta k�yt�nn�ss� Adam Goldberg johtaa orkesteria Earlimart-indieyhtyeest� tunnetun Aaron Espinozan avustuksella. Heid�n lis�kseen Espinozan Los Angelesin studiolle on ker��ntynyt viulisteja ja trumpetisteja, mutta lopulta se levyn t�rkein soitin tuntuu olevan studio. Kuulostaa ehk� etovalta perinteisen popin yst�v�n korvaan, mutta lopputulos on toisenlainen.

Ylenm��r�inen studion�pr��minen ei t�ss� tarkoita �hkyyn asti hiottua Muse-soundia tai turhanp�iv�ist� klipklappia. Sen sijaan tuntuu kuin albumilla soittaisi jo vuosia yhdess� kiert�nyt orkesteri. Goldberg ja Espinoza ovat monistaneet ja veivanneet edestakaisin sessiomuusikoiden ihan oikeilla soittimilla soittamia osuuksia niin, ett� ��nimaailma on ilmava ja dynaaminen. Esimerkkin� t�st� vaikka In Difference Between, joka lukuisista viuluista, kuoroista ja h�rp�kkeist��n huolimatta onnistuu kuulostamaan rauhoittavan raikkaalta.

Levy alkaa hieman Midlaken Roscoeta muistuttavalla, hyvin rullaavalla folkh�lk�ll�. Ensimm�inen k��nnekohta tulee heti sen j�lkeen, kun vauhti tiputetaan kakkosraidalla minimiin: Mother Please (The World Is Not Our Home) on kuin kaulimella levitetty pieni pophelmi, joka kest�� l�hes seitsem�n minuuttia, tuntuu polkevan paikallaan ja naulitsee silti kuulijan paikalleen koko kestonsa ajaksi. Seuraava tyylipoikkeama on puoliv�lin kaksikko You're Beautiful When You Die � Leif Erikson. Edellinen toimii hauraana ja lyhyen� introna j�lkimm�iselle, joka yll�tt�� rupisen rokkaavalla vaihteellaan. Se ei muistuta Sonic Youthia pelk�st��n sill� helpommalla tavalla, kaoottisella junttaamisella, vaan onnistuu my�s tunkemaan sekamelskan sis��n herkkyytt�.

Muu materiaali keinuu ja soljuu vastustamattomasti, toisinaan kaariaan aina laajentaen, toisinaan hieman r�j�hdellen. Kaiut, efektit ja 70-lukuiset syntikat vain maustavat soppaa. Parhaimmillaan, kuten Third Personin oikea-aikainen avaruussireeni, n�m� yksityiskohdatkin aikaansaavat kylmi� v�reit�.

Rikkaat orkestraatiot, polveilevat kappalerakenteet ja useat progemaiset outrot saavat kappaleet kuulostamaan omalaatuisilta ja oudoiltakin, mutta riisutuimmillaan (Skin Of The Patriot) niist� huomaa, ett� ei The Beatlesin perinteest� ole hirmu kauas p��sty. Sanallisesti eriteltyn� t�m� kaikki voi tuntua kovin kummalliselta, mutta k�yt�nn�ss� hyvien melodioiden yst�v�n ei tarvitse ponnistella nauttiakseen t�st� kulutusta kest�v�st� albumista.